Naisartisteja kohdeltiin mediassa halventavasti 2000-luvun alussa. Someaikana vihapuheesta on tullut vain entistä rajumpaa, kirjoittaa musiikkitoimittaja Ville Vedenpää.
Ville Vedenpääkulttuuritoimittaja
Paula Vesala ja Mira Luoti puhuvat tulevassa PMMP keikalla: Ei enää ikinä -dokumentissa siitä, minkälaista oli olla nuori naisartisti 2000-luvun alussa.
Ilmapiiri oli jo valmiiksi myrkyllinen. 90-luvulla Nylon Beat oli kohdannut tytöttelyä ja vähättelyä. Myös Linda Lampenius sai osakseen törkeää kohtelua mediassa, jota hän muisteli äskettäin Ylen haastattelussa.
Aloittelin musiikkitoimittajan uraani samoihin aikoihin, kun PMMP löi läpi. Muistan, kuinka R-kioskin mainoksessa Rusketusraitoja rääkyneille naisille naureskeltiin. Tämä on vain hetken ilmiö, silloin ennustettiin.
Tv-haastattelut olivat äärimmäisen halventavia ja seksistisiä. Tästä he puhuvat myös tuoreessa dokumentissa ja Ylen haastattelussa.
Median ääni kellossa kuitenkin muuttui, kun kaksikon musiikki alkoi puhutella yleisöä ja kriitikoita. Heidän kokemansa naisviha on kuitenkin jättänyt jäljen.
Haastattelin PMMP:tä vuosi sitten ennen Olympiastadionin keikkoja. Jännitin haastattelua etukäteen samalla tavalla kuin vuosia sitten.
Koskaan ei voinut tietää, millä tuulella kaksikko tulisi paikalle ja kysymyksiin saattoi tulla vastaukseksi vain yksi sana, vaikka puhuttiin asiallisesti heidän musiikistaan. Monilla muilla toimittajakollegoilla oli ollut samanlaisia kokemuksia.
Kerroin heille haastattelun jälkeen, kuinka ”veemäisiä” haastateltavia he olivat. Molemmat olivat silminnähden yllättyneitä. He eivät tienneet maineestaan.
Vesala totesi, että heidän käyttäytymisensä johtui varmaankin siitä kohtelusta, mitä he medialta olivat saaneet. He antoivat samalla mitalla takaisin. Se on ymmärrettävää.
2010-luvulla naisten kohtelussa tunnuttiin pääsevän eteenpäin muun muassa metoo-kampanjan avulla. Kollektiivinen vanhojen traumojen purkaminen toi kuitenkin vain hetkellisen hengähdystauon.
Naisviha on tullut jälleen näkyväksi tällä vuosikymmenellä. Siitä ovat puhuneet Ylen haastatteluissa muun muassa Olga ja Pihlaja. Keväällä Erika Vikman joutui poikkeuksellisen rajuun ryöpytykseen euroviisuedustajana.
Yhtenä syynä ilmiölle voi olla konservatiivisten arvojen paluu. Etenkin nuoret miehet ovat aiempaa konservatiivisempia.
Myös somekeskustelusta on tullut entistä häijympää. Yllättävää on se, kuinka avoimesti toiset naiset vihaavat naisartisteja.
Naisviha näyttäisikin olevan jopa pahempaa kuin 2000-luvun alussa. Yhtenäiskulttuurin aikaan halventavia kommentteja viljeltiin valtamediassa. Nyt kuka tahansa voi heittää lokaa artistien päälle anonyymisti netissä. Se, jos mikä menee ihon alle.
Median on puolestaan vallannut kaksinaismoralismi. Iltapäivälehtien jutuissa käsitellään kehopositiivisuutta ja heti seuraavaksi hämmästellään kuvia, kuinka julkkisnainen on lihonnut tai laihtunut.
Naisten vartaloiden arvioimisesta on tullut ylipäätään ilkeämpää. Kehorauha tuntuu vain sanahelinältä, varsinkin kun muoti ihannoi jälleen 90-luvulta tuttua heroin chic -tyylin luurankomaista vartalotyyppiä.
Naisvihalle on myös vastavoimia. Suomalaisessa popmusiikissa on tällä hetkellä pinnalla asennemuijia kuten Olga, Erika Vikman, Bess ja Etta, jotka haluavat osoittaa esimerkillään, että naiset voivat olla esillä siten kuin haluavat. He ovat myös keskustelleet keskenään saamastaan kohtelusta.
Olga ja Alma puhuivat Flow-festivaalilla YleX:n haastattelussa siitä, että naisartistien pitäisi puhaltaa enemmän yhteen hiileen. Tiktokissa julkaistulla videolla he pohtivat, että kun miesartisteilla on omat futisjoukkueensa, niin naisten pitäisi alkaa järjestää vaikka yhteisiä saunailtoja.
Ohjenuoraksi voisi ottaa PMMP:n kappaleenTytöt, joka on julkaistu jo vuonna 2012:
”Tehän ootte jo oikein
Kun te ootte vaan just noin”
