”Ma etulinjas olla pelkään, siell’ omat miehet ampuu selkään.”
Jo ensimmäisinä ministeriviikkoinaan syksyllä 1976 Suomen tuore ulkoministeri, Keijo Korhonen, oli alinomaa toistellut vanhaa riimiä.
Ulkoministerin sanomisia lähietäisyydellä kuunnellutta virkamiessihteeri Juhani Suomea tämä ei ihmetyttänyt, sillä ministerillä oli runsaasti kadehtijoita ja vihamiehiä jo pelkästään ulkoasiainhallinnon piirissä.
Muun muassa tämä käy ilmi vastikään julkaistusta teoksesta ”Ulkoministeriä kaatamassa”. Sen on kirjoittanut samainen Juhani Suomi. Hän oli ulkoministeriön hierarkiassa tuolloin poliittisen osaston tutkimusjaoston päällikkö. Nyt hän on neljän vuosikymmenen uran ulkoministeriössä tehnyt professori, ulkoasiainneuvos ja historiantutkija.
Suomen ulkoministerillä oli vihollisia muuallakin kuin omassa ministeriössään.
Suomi seurasi aitiopaikalta raadollista ja synkeää, kahdeksisen kuukautta kestänyttä näytelmää. Siinä puolueettomuuspolitiikkaa vahvasti ajanut ulkoministeri Korhonen sai Neuvostoliiton silloisen Helsingin-suurlähettilään, V. S. Stepanovin vihat niskaansa.
– Jo hallituksen nimityspäivästä lähtien Stepanov ryhtyi entisen kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin elkeitä tavoitellen kaatamaan uutta ulkoministeriä. Hän leimasi Korhosen neuvostovastaiseksi ja aloitti taistelun hänestä eroon pääsemiseksi, Suomi kertoo.
Suurlähettiläs ryhtyi hartiavoimin kampeamaan Suomea irti puolueettomuuslinjalta.
– Se yllätti – ainakin minut – miten nopeasti hän sai suomalaisia myötäjuoksijoita, jotka omista syistään ryhtyivät tukemaan yrityksiä kaataa maan ulkoministeri. Eniten yllätti, miten keskustalaisena pidetyn Korhosen omasta puolueesta löytyi monia vaikutusvaltaisia samaa neuvostovastaisuuden säveltä soittavia.
Suomen mukaan tämän päälle tuli vielä porvarillisia poliitikkoja, jotka katsoivat Korhosen vieneen heille kuuluvan ulkoministerin salkun.
– Korhonen ansaitsee tosiasioiden mieleen palauttamisen.
Kekkosen kikkailema
Keijo Korhonen oli ulkoministerinä pääministeri Martti Miettusen kolmannessa ministeristössä. Se oli keskustalainen vähemmistöhallitus, joka oli nimitetty tehtäväänsä syksyllä 1976. Hallitusta pidettiin yleisesti väliaikaisratkaisuna.
Korhosen nimitys oli yllätys. Hän oli 42-vuotias Helsingin yliopiston poliittisen historian professori ja mitä suurimmassa määrin presidentti Urho Kekkosen valinta. Korhosen pahimmat kilpailijat, keskustan Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen, jäivät rannalle.
– Vaikuttimena oli ollut Korhosen asiantuntemuksen arvostaminen sekä halu löytää ”täysipäiväinen ulkoministeri”, joka ei ole mukana puoluepolitiikassa eikä liioin eduskunnan jäsen, Suomi taustoittaa.
Nimityksen jälkeen Kekkonen kommentoi, ettei osaa arvata, miten Korhonen selviäisi virassaan, mutta sanoi tietävänsä, että hän on älykäs poika.
– Ovatko suhteesi venäläisiin hyvät, Kekkonen kysyi Korhoselta pyydettyään tätä jo sitä ennen ulkoministeriksi.
– Tietääkseni ei ole ollut ongelmia, Korhonen vastasi.
Elettiin aikoja, jolloin neuvostojohto ja Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajat kävivät aktiivista kampanjaa Suomen harjoittamaa puolueettomuuspolitiikkaa vastaan. Taistelu puolueettomuudesta hallitsi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita 1970-luvun jälkipuoliskolla. Taistelun ydin kiteytyi kysymykseen, kumpi Suomen turvallisuuspolitiikassa kulkee toisen edellä: puolueettomuuspolitiikka vai YYA-sopimus.
YYA-sopimus oli Suomen ja Neuvostoliiton välinen diili ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta. Sopimus allekirjoitettiin Moskovassa huhtikuussa 1948.
Professori Suomi sanoo, että puolueettomuuspolitiikan vastaisen ristiretken taustalla oli Helsingissä sydänkesällä 1975 järjestetty Etyk eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi.
– Sen isännyys tarjosi Kekkoselle erinomaisen tilaisuuden korostaa Suomen puolueettomuuspolitiikan merkitystä ja tehdä selkoa sen ytimestä vaikutusvaltaisemmalle kuulijakunnalle kuin milloinkaan aiemmin. Ulkoministeriössä uskottiin yleisesti, että Etyk oli lisännyt Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa.
Tehtaankadulla Neuvostoliiton lähetystössä oltiin kuitenkin happamia ja vankasti toista mieltä. Suurlähettiläs Stepanov kävi Tamminiemessä arvostelemassa Suomen puolueettomuuden ”yletöntä” korostamista Etykissä.
– Kekkonen aavisteli kritiikin takaa pettymystä ja tyytymättömyyttä siitä, ettei hän ollut nimittänyt ulkoministeriksi neuvostoliittolaisten suosikkia Ahti Karjalaista, Suomi kertoo.
Puolueettomuuspolitiikan apostoli
Alati kiristyvässä kansainvälisessä ilmapiirissä Moskovassa tarkkailtiin ilmiöitä, jotka voitiin tulkita Suomen pyrkimykseksi suuntautua länteen. Pyrkimykset samastettiin yritykseen ottaa etäisyyttä YYA-sopimukseen, jota Neuvostoliitto piti luoteisrajansa keskeisenä turvallisuustekijänä.
Ulkoministeri Korhonen oli tullut tunnetuksi eräänlaisena Suomen puolueettomuuspolitiikan apostolina.
– Joka kerran, kun Korhonen sisällytti sanan ”puolueettomuus” puheisiinsa tai teksteihinsä, Stepanov reagoi – jopa silloinkin, kun ulkoministeri ei edes käsitellyt Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Valituksensa suurlähettiläs kantoi uskollisesti aina Suomen presidentille – ikään kuin muistutuksena tämän väärästä henkilövalinnasta, Suomi muistelee.
Syntynyttä asetelmaa kuvaavat hyvin Kekkosen muistiinpanot lähettiläs Stepanovin kanssa käydystä keskustelusta:
”Stepanov ei näytä luottavan Korhoseen. Minä sanoin, että sitten et luota minuun, koska minä luotan Korhoseen täysin. Stepanov: ei ole kysymys sinusta, vaan Korhosesta. Tein parhaani Stepanovin käsityksen muuttamiseksi. Ei paljon saavutettu – – Stepanov oli jyrkkä Korhosta kohtaan ja sanoi, että hänen kantansa ei muutu. Puolsin yhtä lujasti Korhosta – – Stepanov sanoi tutkineensa Korhosen ’kortin’ ja lähettänyt sähkeen Moskovaan. Ei päästy sovintoon.”
Suomen mukaan Stepanovin asema kävi sitä vankemmaksi, mitä pidempään hän oli Helsingissä lähettiläänä.
– Hän esiintyi runnovalla häikäilemättömyydellä ja itsevarmasti korkeimman neuvostojohdon edustajana, ja kenellekään tuskin juolahti mieleen epäillä, etteikö hän olisi puhunut Kremlin äänellä. Tämä selittää paljolti, miksi V. S. Stepanov pääsi niinkin pitkään käymään sotaansa Suomen ulkoministeriä vastaan.
Neuvostolähettilään yrmeys ei jäänyt Korhoseltakaan huomaamatta.
– Stepanovilla on tietty karsaus minua kohtaan, ulkoministeri luonnehti päiväkirjaansa lakonisesti.
”Poliittisesti kuollut mies”
Pahan kellon ääni ei tuntunut uppoavan Korhosta puolustavaan presidenttiin. Silloin Stepanov aktivoitui Suomen hallituksen suuntaan. Hänen käsityksiään Suomen ulkoministeristä levitettiin laajalle hallituksen piiriin.
Yhden viestin mukaan Tehtaankadulla oltiin syvästi huolissaan Korhosen näkemyksistä, joiden pohjalta oli kuulemma syytä epäillä Suomen ulkopolitiikan varustautuvan linjanmuutokseen.
– Höpö, höpö, presidentti Kekkonen kuittasi moiset puheet.
Suurlähettiläs Stepanov todisteli eri puolilla, ettei Suomi voinut olla puolueeton valtio. Puolueettomuuspolitiikka ja YYA-sopimus eivät ole yhdistettävissä toisiinsa, hän toisteli eri ministereille.
Suomen ulkoministeri leimattiin rauhanpolitiikan viholliseksi ja neuvostovastaisuutta lietsovaksi vanhakantaiseksi oikeistolaiseksi.
– Stepanov alkoi nyt suorastaan tuputtaa Karjalaista ulkoministeriksi.
Eräät keskustapuolueen niin kutsutun K-linjan tunnetut nimet kantoivat Suomen mukaan Neuvostoliiton kritiikkiä Kekkoselle.
– Innokkaimmin arvostelua välittivät UKK:lle sisäministeri Eino Uusitalo ja Oulun läänin maaherra Erkki Haukipuro. Jälkimmäinen kertoi muun muassa, että Hailuodossa järjestetyssä hirvijahdissa suurlähettiläs Stepanov oli ”räikein sanoin” arvostellut Korhosta ja lisännyt, että Haukipuro saa kertoa asiasta ”tovereilleenkin”.
K-linja oli presidentti Kekkosta tukenut ryhmittymä keskustapuolueessa.
Kekkonen kommentoi ajojahtia nyt ensi kertaa Korhoselle ja sanoi pitävänsä pahana, että Stepanov kuljeksii ympäriinsä panettelemassa Suomen ulkoministeriä.
Joidenkin viikkojen kuluttua yksi K-linjan keskeinen vaikuttaja, Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Jaakko Pajula luonnehti Korhosen olevan ”poliittisesti kuollut mies”, professori Suomen kirjassa kerrotaan.
Myös SDP kantoi kortensa Korhosen arvostelun kekoon. Puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsa valitteli Tehtaankadun diplomaattien ”yötä päivää puhuvan Korhosta vastaan”.
Sosiaalidemokraateissa oli myös nuorehkojen miesten ryhmittymä, jonka kiinnostus kohdistui ulkopolitiikkaan. Heidän mukaansa Suomi oli turvallisuuspolitiikassaan tyystin laiminlyönyt valmistautumisen YYA-sopimuksen täytäntöönpanoon.
”Mitä johtopäätöksiä länsimaissa tehdään?”
Mitä todennäköisemmältä vaikeuksissa kamppailevan Miettusen hallituksen kaatuminen alkoi vaikuttaa, sitä hanakammin Stepanov iski kiinni Korhosen puolueettomuusnäkemyksiin. Stepanov puhui, miten ”olisi hyvä, jos uusi hallitus olisi valmis ennen Kekkosen Moskovan-matkaa”.
Lopulta paineet osoittautuivat ylivoimaisiksi ja Kekkonen teki ratkaisunsa – tosin vastentahtoisesti:
– Asia on selvä. Korhonen pitää jättää uuden hallituksen ulkopuolelle.
Huonoa omaatuntoa poteva presidentti tokaisi syrjään sysätylle ulkoministerille:
– Olen kuullut, että sinä et tule toimeen venäläisten kanssa. Jätät ulkoministerin tehtävät ja siirryt suurlähettilääksi Washingtoniin.
Suomen mukaan Kekkosen ratkaisun perimmäiset syyt jäivät pimentoon, mikä ei ainakaan suomettumispuheita maailmalla vähentänyt. Jäi vaikutelma, että Neuvostoliiton suurlähettiläs oli savustanut Suomen ulkoministerin paikaltaan.
Erottamisensa jälkeen Korhonen kirjoitti Kekkoselle:
– Stepanoville en ole ollut mieluinen ministeri. Sinun asiasi presidenttinä on tehdä johtopäätökset. Mutta mihin tässä joudutaan, jos nyt vaihdetaan ulkoministeri Neuvostoliiton edustajan tahdosta? Ehkä seuraavaksi vaihdetaan Neuvostoliitolle epämieluisia suurlähettiläitä, tai Suomen muita virkamiehiä. Mihin sitten päädytään? Ja ennen muuta – mitä johtopäätöksiä länsimaissa tehdään Suomen puolueettomuuspolitiikasta, jos tämän ministerinvaihdoksen taustat onnettomuudeksi valtakunnalle tulisivat julkisuuteen?
