Lemmikkisururyhmät ovat yleistymässä. Seurakunnat haluavat muutenkin olla mukana eläinystävien arjessa: Oulussa järjestetään tänään sunnuntaina Haukkuhartaus.
Kyyneleet valuvat oululaisen Tea Hietan poskille, kun hän muistelee elämänsä raskainta päivää: hän joutui viime syksynä jättämään koiralleen Saagalle lopulliset jäähyväiset. Vaikka labradorinnoutajan kuolemasta on jo tovi aikaa, suru ryöpsähtää tämän tästä pintaan.
– Välillä suru aiheuttaa ihan fyysisiä oireita, mutta ikävä on kaikkein suurin tunne, Hieta kuvailee.
Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa alkaa ensi vuoden alussa sururyhmä lemmikkinsä menettäneille. Sitä vetää Hieta, joka kouluttautui sururyhmän ohjaajaksi oman kokemuksensa jälkeen.
Kirkkohallituksen asiantuntijan Virpi Sipolan mukaan sururyhmät ovat yleistymässä seurakunnissa. Suuntaa ovat näyttäneet Helsingin Malmin ja Kannelmäen seurakunnat sekä Imatran seurakunta.
– Raamatun mukaan Jumala on luonut eläimet ihmisen kumppaniksi. Monille ihmisille lemmikki on todella tärkeä ja joillekin jopa ainut ystävä. Se tuo merkityksellisyyden tunnetta, tuottaa valtavasti iloa ja lisää hyvinvointia, Sipola sanoo.
Seurakunnissa järjestetään myös suruhartauksia ja rukoushetkiä lemmikkinsä menettäneille.
Työkaverit ymmärsivät tuskan
Kun Tea Hietan menetys oli vielä tuore, hän sai tukea läheisiltään ja työkavereiltaan. He ymmärsivät tuskan, halasivat ja ottivat osaa suruun. Hieta teki surutyötä katsellen Saagasta otettuja videoita ja kuvia sekä jutellen ystäviensä kanssa.
Sairauslomaa hän ei pitänyt. Sellainenkin on mahdollista ainakin joillakin työpaikoilla.
Hieta ei ymmärrä joidenkin hämmästelyä siitä, miksi eläintä pitää surra samalla tavalla kuin ihmistä tai miksi kirkon pitää olla myötäeläjänä myös eläimen surussa.
– Vähättely tuntuu pahalta. Eläimet ovat luojan luomia niin kuin me ihmisetkin, ja ihminen tarvitsee seurakunnalta lohtua ja tukea kaikenlaiseen suruun.
Hieta tietää, että vertaistuki on tärkeää. Sitä sururyhmässä saa. Siellä voi kertoa omat tunteensa ja sen, miten surusta pääsee eteenpäin, mikä lohduttaa ja auttaa.
Iltarutiinit ennallaan
Tea Hietan Saaga-koira oli kuollessaan lähes 13-vuotias. Se sairastui, joten Hieta seurasi tiiviisti koiransa vointia ja samalla suri jo etukäteen tulevaa menetystä. Vielä ennen viimeistä piikkiä Hieta vei Saagan tämän lempipaikkaan, jossa se sai haistella tuttuja hajuja ja kieriä hiekassa.
– Sanoin lapselleni, että sairaalle eläimelle suurin rakkauden teko on päästää se pois. Silti minulle tuli syyllisyyden tunne siitä, että olinko viivytellyt liian pitkään.
Jonkun ajan päästä tuli helpotus: enää Saagalla ei ole kipuja.
Katso kuvagalleriasta, miltä näyttää eläinten hautausmaalla Oulussa:
Hieta oli koiransa kanssa loppuun asti. Viimeiset jäähyväiset hän jätti krematoriossa.
Kotona tutut iltarutiinit ovat säilyneet näihin päiviin: lipaston päällä on kynttilä, kukka, koirapatsas ja Saagan tuhkauurna. Hieta laskee joka ilta kätensä uurnan päälle ja toivottaa koiralleen hyvää yötä – ihan niin kuin teki silloin, kun tämä oli vielä elossa.
