Työn tekeminen huolella, niin hyvin kuin pystyy, on muuttumassa etuoikeudeksi. Tällainen työn alennustila käy meille kalliiksi, Pirttimaa pohtii.
Tuomo Pirttimaakirjailija
Long Play -verkkojulkaisussa oli toimittaja Kalle Kinnusen artikkeli suomalaisen tv- ja elokuva-alan kriisistä. Vielä jokin aika sitten aallonharjalla surffaillut ala on vaipunut surkeuteen. Tuotantoja tehdään vähemmällä rahalla ja väellä, talkootöillä ja loputtomalla kiireellä. Surkeisiin työehtoihin ja -oloihin on suostuttava tai jätettävä työnsä.
Artikkelia lukiessani mietin, miltä muulta alalta tämä on tuttua..? Ai niin, jokaiselta.
Erityisen kiinnostavaa artikkelissa oli ohjaaja Jani Volasen kokemus Munkkivuori– tv-sarjan tekemisestä: ”Prosessi oli kunnianhimoiselle tekijälle koettelemus, joka oli viedä terveyden”.
Volanen on ilmoittanut, ettei enää ohjaa tällaisilla resursseilla. Hän lopetti, artikkelin sanoin, sen viimeisen karsintarajan etsimisen, jonka kohdalla juttu menee vielä läpi.
Tv-tuotantojen kurjistuminen on nopeutettu esimerkki työelämän muutoksesta.
Juuri riman ylittävää suoritusta vaaditaan yhä useammalla alalla.
Työnsä tekeminen kiireellä ja huonosti on terveysriski. Meille on annettu halu nauttia työstämme hyvän ja palkitsevan lopputuloksen kautta. Jos työ ei anna tähän mahdollisuutta, ihminen väsyy, turhautuu ja lopulta sairastuu. Säästäminen kääntyy itseään vastaan.
Itseltään jatkuvaa kympin tasoa vaativa ihminen väsyy varmasti. Niin tekee myös ammattilainen, jonka on ajan ja mahdollisuuksien puutteessa opeteltava tyytymään seiska miinukseen.
Sitten kuutoseen…
…no helvetti! Numero se on viitonenkin ja vielä hyväksytyn kirjoissa. Läpi meni vaikka pahalta tuntuu.
Tällaista juuri riman ylittävää suoritusta vaaditaan yhä useammalla alalla, yhä useammalta työntekijältä. Jos ei suoraan vaadita, siihen on silti pakko mennä selvitäkseen tehtävistään ja säilyttääkseen työnsä.
Hyvinvointialueiden leikkaukset johtavat sekä asiakkaiden että työntekijöiden pahoinvointiin.
Työn tekeminen olemattomilla resursseilla on nykyään arkea, pitkäkestoinen keskittyminen harvojen herkkua. Joskus tuntuu, että kiireellä kurjistetussa työelämässä selviytyminen vaatii ihmiseltä joko täydellistä välinpitämättömyyttä tai skitsofreniaa.
Ehkä kolkoimmat esimerkit kiireen vaikutuksista voi ottaa juuri siltä alalta, minne työssään sairastuneet ihmiset päätyvät hoidettaviksi. Hoito- ja hoiva-alaa ollaan Suomessa tehostamassa hengiltä.
Termistä ”hyvinvointialue” on tullut hirvittävää ironiaa. Alueet perustettiin säästöt edellä, kulujen leikkaamiseksi. Nyt hyvinvointialueiden budjettien leikkaukset johtavat sekä asiakkaiden että työntekijöiden pahoinvointiin.
Hoitoalalla hyvä työn laatu edellyttää empatiaa. Mutta jos kotikäyntejä tekevän lähihoitajan aikaa jokaista yksin elävää vanhusta kohti lyhennetään ja lyhennetään, empatia on enää taakka. Kiire kuormittaa, ahdistaa, sairastuttaa.
Empatiasta on silti hankala päästä eroon. Se vaatisi työn laadun jatkuvaa laskemista ja ihmisen kärsimyksen unohtamista. Hoitoalalla laadun huonontaminen tuo tekijälleen moninkertaisen taakan. Kun kiireestä kärsii avuttomassa tilassa oleva potilas tai vanhus, eettinen kuormitus kasvaa.
Jos kotikäyntien aikaa yksin elävää vanhusta kohti lyhennetään ja lyhennetään, empatia on enää taakka
Omatunto ja moraali edellyttävät huolenpitoa asiakkaasta, työnantaja taas jatkuvaa toiminnan tehostamista ja siitä seuraavaa osittaista heitteillejättöä.
Yksityiset hoivakodit ovat näyttäneet tässä asiassa kyseenalaista esimerkkiä maksimoidessaan voittojaan. Pahoin pelkään, että hyvinvointialueiden säästöt ovat ajamassa julkisen puolen samaan tehostamisen kurimukseen.
Suomessa on tapana laskea aika ajoin, paljonko liikunnan puute maksaa yhteiskunnalle (asia johon en muuten usko). Koska vain euroilla näyttää olevan merkitystä, joku voisi laskea myös pakotetun kiireen kustannukset työelämässä. Jospa se järjettömän suuri summa hätkähdyttäisi huomaamaan, miten kalliiksi säästäminen tulee.
Sillä lopulta, kun ajattelemme ihmisen työtä elämän mittaisella jänteellä, kyse ei ole siitä, paljonko saimme aikaan vaan siitä, olimmeko aikaansaannokseemme tyytyväisiä.
Tuomo Pirttimaa
Kirjoittaja lopetti aikanaan kuukausipalkkaisen toimittajan työt, kun loppumaton kiire ja keskittymisen tuhoava sälä valtasi alan.
