1960-luvun puolivälissä Neitsytsaarilla tehtiin hämmentävä eläinkoe. Nasa rahoitti projektia, jossa Peter-nimiselle delfiinille yritettiin opettaa ihmisten kieltä. Peter ja hänen opettajansa Margaret Howe asuivat vedellä täytetyssä talossa kuukausia. Koe päättyi traagisesti Peterin kuolemaan. Oliko se eläimen tekemä itsemurha?
Tositarina inspiroi näytelmäkirjailija Pipsa Lonkaa kirjoittamaan Espoon teatterissa ensi-iltansa saavan Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen -näytelmän.
Esitys on osa viime vuosina kasvanutta ilmiötä, jossa ihmisen ja eläimen suhde on noussut taiteen keskeiseksi teemaksi. Puhutaan eläinkäänteestä.
Longan uutuus käsittelee ihmisen rakkautta eläimeen ja kysyy, miten me haluamme kohdella toisia lajeja.
– Eläinrakkaus ei aina automaattisesti johda hyvään kohteluun, vaan on monesti myös onnettoman sokeaa, Lonka sanoo.
Delfiinit ovat sosiaalisia, ja ne viihtyvät lajitoveriensa seurassa. Betonibunkkeri, jossa Peter ihmisopettajansa kanssa asui, oli täytetty vedellä puoleen sääreen. Se ei vastannut delfiinien luonnollista elinympäristöä.
Peter oli nuori uros, jolla oli paritteluvietti. Kun lajitovereita ei ollut saatavilla, Margaret Howe päätyi tyydyttämään delfiiniä itse, jotta opetusta pystyttiin jatkamaan.
Tekikö delfiini itsemurhan?
Kuukausien tuloksettoman opetuksen jälkeen kokeen rahoitus loppui, ja delfiini erotettiin opettajastaan. Peter siirrettiin toiseen kaupunkiin surkeisiin oloihin, pieneen laboratorioaltaaseen, jossa eläin lakkasi hengittämästä.
Kokeen järjestäjän, neurotieteilijä John Lillyn mukaan Peter teki itsemurhan.
Pipsa Lonka protestoi sitä ajatusta vastaan, että eläimet eivät olisi ketään tai mitään, että niillä ei olisi yksilöllisyyttä eikä arvoa itsessään.
– Peter vastustaa kohtalollaan voimakkaasti yritystä mitätöidä hänen elämäänsä ja sitä kärsimystä, joka siihen kuului, Lonka sanoo.
Hän alkoi pohtia, voisiko delfiini olla näytelmän päähenkilö ilman, että sitä ihmistetään?
Lonka päätti yrittää tavoittaa Peterin näkökulman ja delfiinin kokemuksen tapahtumista.
Voiko eläimellä olla arvo itsessään?
Draama on perinteisesti keskittynyt ihmisten välisiin suhteisiin. Kun näyttämöllä on nähty eläimiä, ne ovat yleensä toimineet symbolina ihmiselle. Muun muassa faabeleissa eläinhahmojen avulla on kerrottu ihmisen luonteesta.
– Se, mikä nyt on muuttunut, on posthumanistisen taiteen ajatus eläimistä todellisina yksilöinä, ei vain ihmisen metaforina, Lonka sanoo.
Lonka on käsitellyt eläinkysymystä myös aiemmissa näytelmissään Toinen luonto (2018) ja Neljän päivän läheisyys (2023). Niissä keskiössä ovat olleet tuotantoeläimet sekä lokit, jotka elävät rantakohteessa rinnakkain ihmisten kanssa.
Muissa taiteissa eläinkäänne on näkynyt jo teatteria pidempään. Muun muassa Terike Haapoja ja Laura Gustafsson ovat käsitelleet eläimiä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta kuvataiteessa ja Gustafsson myös romaaneissaan.
Ekologiset kriisit synnyttivät eläinkäänteen
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun professori Tuija Kokkonen on tutkinut ihmisen suhdetta eläimiin ja muihin lajeihin parikymmentä vuotta. Hän on tehnyt aiheesta myös esityksiä.
Kokkonen ajattelee, että ekologiset kriisit pakottavat meidät pohtimaan suhdettamme luontoon ja purkamaan ihmiskeskeistä ajattelua.
Ihminen ei ole muiden lajien yläpuolella, eikä oikeutettu käyttämään niitä hyväksi. Tätä tukee Kokkosen mukaan jo evoluutioteoria ja uusi tutkimus, joka osoittaa, että olemme yksi laji muiden joukossa, emme jotain niin ylivertaista ja erityistä kuin väitämme.
Antiikin tragedioissa ylimielisyydestä rangaistaan
Kokkonen nostaa esiin myös sukupuutot ja luontokadon. Hän viittaa tutkimukseen, jonka mukaan vuonna 2018 villieläimiä oli vain neljä prosenttia kaikista nisäkkäistä. Ihmisiä oli 36 prosenttia ja tuotantoeläimiä 60 prosenttia.
Professori haluaa pohtia ihmisen suhdetta toisiin eläimiin niin kauan, kuin niitä vielä on olemassa.
– Kohta me seurustelemme broilereiden kanssa, kun muutakaan ei enää ole, hän havainnollistaa.
Hänelle kysymys siitä, miten me kohtelemme muita lajeja, on eettinen ja poliittinen. Olemme pitäneet eläimiä hyväksikäytettävinä resursseina.
– Meillä on ylivalta ja kohtelemme eläimiä väkivaltaisesti. Tuhoamme muita lajeja. Ajattelen antiikin tragedioiden hybristä: tästä ylimielisyydestä seuraa rangaistus. Ja sitähän ekokriisit jo tavallaan ovat.
Kokkoselle näyttämö on hyvä paikka käsitellä ihmisen ja muiden lajien suhdetta.
– Teatterissa on mahdollista asettua hetkeksi toisen asemaan. Esitys voi auttaa näkemään jotain, jota olemme pitäneet mahdottomana, tai jota emme ole tulleet koskaan ajatelleeksi.
Millaista on olla delfiini?
Pipsa Longan näytelmä on yritys eläytyä ja ymmärtää Peter-delfiinin kokemusta. 1960-luvun kokeesta ja Peterin kohtalosta on tehty Ylelläkin nähty dokumentti Nainen, joka puhui delfiineille.
Dokumentti herätti Longassa tunteiden vyöryn: rakkautta, syyllisyyttä, häpeää ja kauhua. Niitä hän purkaa näytelmässään.
Lonka sanoo, ettei hän vastusta eläinrakkautta. Hän kuitenkin toivoo, että esitys saisi katsojat pohtimaan sitä itsestäänselvyyttä, jolla me kohtelemme toislajisia eläimiä.
– Että heräisi edes hetkeksi kysymys, onko tämä oikein, ymmärränkö eläintä oikein, voinko luottaa, että eläinrakkaus johtaa aina oikeisiin tekoihin. Jos ihmisen hybristä on tämän jälkeen edes pikkuisen horjutettu, olen hyvin tyytyväinen.
Pipsa Lonka: Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen ensi-ilta 10.2. Espoon teatterissa. Esitys on yhteistyö WAUHAUS-ryhmän kanssa.
