Syrjäseudut kiinnostavat vauraita maahan- ja paluumuuttajia. Ensimmäistä kertaa tulijat haluavat suojella luontoa eivätkä hävittää sitä, Juntti kirjoittaa.
Syrjäinen Meltosjärven kylä Ylitorniolla on yhtäkkiä täynnä elämää. Vain parissa vuodessa kylään on muuttanut asukkaita jopa kymmenestä maasta. Sama toistuu ympäri pohjoisen.
Ulkomaalaiset ostivat 2020-luvun viiden ensimmäisen vuoden aikana 150 kiinteistöä Lapista. Tervolassa jopa puolet kiinteistöistä myydään ulkomaalaisille.
Uudet tulijat haluavat varjella luontoa.
Tässä ei ole mitään uutta. Lappiin on muutettu aina. Ensimmäiseltä vuosituhannelta lähtien on tullut hämäläisiä, savolaisia, Ruotsin helsinkejä, Belgian vallooneja. 1700-luvulla moni pohjalainen pakeni Isovihan vainolaista pohjoiseen. Pohjoisesta Lappiin muutti porosaamelaisia.
Sodanjälkeinen asutustoiminta toi puolestaan Lapin surkeimmille suomaille pari tuhatta uutta kitutilaa.
Nyt uusissa tulijoissa on kuitenkin yksi merkittävä ero kaikkiin edellisiin: he haluavat varjella luontoa.
Meltosjärvi ja muut Tornionlaakson järvikylät ovat yhä häikäisevän kaunista seutua, vaikka ihminen on iskenyt luontoon kovaa.
Aluetta halkovassa Tengeliönjoen vesistössä olisi satoja kilometrejä uhanalaisen meritaimenen kutupaikkoja, mutta kolme tippavoimalaa ja armoton purojen ruoppaus on lannistanut vaelluskalakannat.
Metsät hakattiin sodan jälkeen. Metsäojia kaivettiin raivolla, mikä näkyy soiden ja vesistöjen heikentyneenä tilana.
Suojelualueelle haaveillaan kaivosta samaan tapaan kuin Sodankylän Viiankiaavalla. Tuulivoiman rakentamista kuvailisin sanalla holtiton.
Miksi niin monet paikalliset lähtevät luonnon hävitystöihin?
Tajuan valtion ja suuryrityksen himot kupata siirtomaataan. Mutta minulla meni kymmeniä vuosia ymmärtää, miksi niin monet paikalliset lähtevät näihin hävitystöihin riemu rinnassaan. Eivätkö Osaran aukeat ja Kemijoen padot opettaneet mitään? Eikö jokaisen jo pitäisi tajuta, että käytämme luontoamme kestämättömällä tavalla?
Toiminta juontuu kulttuuristamme. Tai paremminkin – luonnon hävittäminen ihmisen tieltä on kulttuurimme. Kaikki suuret uskonnot pohjaavat maanviljelyyn. Tämän taruston ydintä ovat koskelanjussit, jotka iskevät kuokkansa neitseelliseen suohon maanviljelysvertauksia suoltava vapahtaja mielessään.
Itse asiassa koko sana ‘kulttuuri’ juontuu latinan sanasta cultura, joka tarkoittaa viljelyä. Kulttuurimme perustuu alkujuuriaan myöten luonnon valloitukseen.
Lapin asuttajat olivat rutiköyhiä ihmisiä, joiden ainoa mahdollisuus oli repiä elanto karusta maasta. Kului vuosisatoja, sitkeä ihmistyö muutti maisemaa hiljalleen, mutta luonto ei loppunut.
Köyhyys oli repivää ja pysyvää. Ihmisiin juurtui köyhän identiteetti.
Kunnes tuli 1950-luku. Fossiilikoneet ja valtion voimapolitiikka. Taloudellisia näkymiä. Yhtäkkiä ihminen pystyi tekemään mitä vain, ja ihminen teki.
Köyhyys oli repivää ja pysyvää. Ihmisiin juurtui köyhän identiteetti.
Vaikka hyvin monella metsäsuomalaisen perillisellä on seitsemänkymmenen vuoden hurjastelun tuoma krapula, köyhän identiteetti ja kulttuurimme pohjavirrat eivät ole kadonneet mihinkään. Siksi jokainen uusi teollinen vyörytys luontoon tuo toiveikkaan mielen. Nyt lähtee! Kohta luonto on hallinnassamme, ja sitten köyhyys kaikkoaa.
Uudet tulijat ovat erilaisia. He tulevat syrjäkylille rauhan, hiljaisuuden ja elävän luonnon takia, jota yhä tuntuu löytyvän, jos sitä vertaa siihen inhimillisen kulttuurin valmiiksi saattelemaan paikkaan, josta he lähtivät.
He saavat elantonsa muun muassa etätöistä.
Törsäilevällä ihmiskunnalla on tulevaisuudessa paljosta pulaa, mutta kaikkein eniten elävistä ekosysteemeistä. Olemme yhä riippuvaisia luonnosta.
Ylitornion kaltaisilla pohjoisilla, ikääntyvillä kunnilla olisi ainutlaatuinen mahdollisuus muuttaa suuntaansa ja selvitä. Ne voisivat vähentää luonnon hävittämistä ja brändätä paikasta houkuttelevan kohteen nuorille, vauraille asukkaille.
Ei tarvitsisi lopulta tehdä paljoa, vain mullistaa koko inhimillisen olemisemme perusta. Muutos voisi alkaa havainnosta: romua ja lannerasvaa on jokaisella tarpeeksi, mutta puhtaista vesistä ja elävistä metsistä alkaa olla uupelo.
Hullun voimat saanut kulttuuri-ihminen tuskin kykenee olemaan riehumatta, mutta onneksi fossiilienergian voi purkaa hyvään. Ylitorniolla Tengeliönjoen uusi kalatie, taimenpurojen kunnostukset ja kansallispuistoviritykset ovat rohkaisevia esimerkkejä siitä, että uusi kulttuuri on mahdollinen.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija, joka on koko uransa ajan yrittänyt tajuta ihmisen tekoja pohjoisen luonnossa.
