Kaksi vuotta sitten Venäjän piti hävitä sota, nyt samaa osaa tarjotaan Ukrainalle. On aika ruotia, miten olemme onnistuneet sodasta puhumaan, Käihkö pohtii.
Ilmari Käihkösotatieteiden dosentti
Viime vuodenvaihteessa toimittajat Erkka Mikkonen, Iida Tikka ja Suvi Turtiainen pohtivat, olemmeko olleet liian optimistisia sen suhteen, miten Ukrainan sodassa käy. Lyhyt vastaus kysymykseen on: kyllä.
Mutta vielä tärkeämpi kysymys on, miksi Suomessa – harvoja yksittäisiä pohdintoja lukuun ottamatta – ei ole tehty laajempaa välitilinpäätöstä sotaa käsittelevästä julkisesta keskustelusta. Miksi nyt esimerkiksi puhutaan Ukrainan häviöstä, vaikka kaksi vuotta sitten häviäjänä pidettiin Venäjää.
Menneestä oppiminen olisi investointi tulevaisuudelle. Sota ja kriisit ovat valitettavan pysyviä ilmiöitä. Niiden julkisen käsittelyn onnistumisten ja virheiden pohdinta voi kirjaimellisesti säästää ihmishenkiä joskus myöhemmin.
Menneestä oppiminen olisi investointi tulevaisuudelle.
Jaan sotaa kommentoineet keskustelijat kolmeen ryhmään: journalisteihin, päätöksentekijöihin ja asiantuntijoihin. Näin eritellen ryhmillä on omat vastuualueensa: journalistit tiedottavat, päätöksentekijät päättävät ja asiantuntijat jakavat asiantuntemustaan.
Oma karsinani on asiantuntijuus. Siinä roolissa olen jatkuvasti joutunut myös miettimään, mikä auttaa, ja toisaalta mikä haittaa, ymmärrystämme sodasta?
Miksi esimerkiksi suomalaiset historioitsijat eivät ole osallistuneet enemmän Ukrainan sodan keskusteluun?
Ukrainan sodan analyysien arvioissa on muun muassa havaittu, että pienen, sisäänpäin kääntyneen asiantuntijajoukon samanlaisuus vaimentaa kriittistä ajattelua. Samanlaisuus houkuttaa ryhmäajatteluun.
Ei konsensuksessa sinänsä vikaa ole, mutta moniulotteisen ilmiön ymmärtäminen vaatii myös erimielisyyttä peesaamisen sijaan. Keskusteluun kaivataan muitakin kuin sotatieteilijöitä.
Olen mietiskellyt, miksi esimerkiksi ansioituneet suomalaiset historioitsijat eivät ole osallistuneet enemmän Ukrainan sotaa koskevaan keskusteluun. Varsinkin, kun sodassa näyttävät toistuvan monet Suomenkin menneisyydestä tutut ilmiöt.
Kysyin asiaa yhdeltä historioitsijalta. Vastaus oli hämmentävän yksinkertainen: kukaan ei ollut pyytänyt. Tässä tulee siis kehotus julkisen keskustelun portinvartijoina toimiville journalisteille: kysykää!
Keskustelussa painottuu koko ajan Venäjän pohdinta Ukrainan kustannuksella.
Päätöksentekijöiden olisi puolestaan syytä vahvistaa yhä heikkoa Ukraina-osaamistamme – etenkin jos Ukraina todellakin on ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme prioriteetti. Nyt keskustelussa painottuu koko ajan Venäjän pohdinta Ukrainan kustannuksella.
Yksi tärkeä tekijä liittyy keskustelun tiloihin ja alustoihin. Keskustelua sodasta käydään edelleen pääasiassa uutismediassa. Sen mielenkiinto on pääosin sodan uusimmissa tapahtumissa – syvemmän, ja yleensä hitaamman sekä tylsemmän analyysin sijasta.
Sodasta keskustelu kaipaisi siis myös uusia foorumeita. Sellaisten löytymistä kuitenkin haittaa, että Suomessa salataan herkästi kaikki turvallisuuteen liittyvä. Myös vähäiset julkaisut antavat ymmärtää, että sotaa koskevaa tieteellistä tutkimusta arvostetaan vähänlaisesti.
Kansainväliset esimerkit osoittavat, että sodista voidaan kyllä oppia ilman oppien salaamistakin. Avoin keskustelu on tieteelle välttämätöntä. Se myös kannustaa kehittymiseen.
Suomessa ymmärrystämme hämärtää niin ikään kommentaattorien roolien sekoittuminen. On huomionarvoista, että merkittävä määrä suomalaisista sodan kommentaattoreista on ollut joko viranomaisia tai poliitikkoja.
On syytä kysyä, kasvaako itsesensuuri, jos sanomisia voidaan tulkita valtion virallisena linjana?
No – vastavuoroisesti on esitetty myös huoli siitä, että jotkut asiantuntijat tarjoilevat sodasta populistisia viestejä miellyttääkseen, jopa viihdyttääkseen, sosiaalisen median seuraajiaan.
Molemmat huolenaiheet voivat olla osin totta. Populismin on ainakin helppo kukkia siinä epävarmuuden ja huolen maaperässä, joka sotaan aina liittyy.
Jokainen kommentaattori tekee ennemmin tai myöhemmin virheitä. Itse aloitin ne heti sodan alkuvaiheessa.
Olen kommentoinut meneillään olevaa sotaa käytännössä jatkuvasti, – ja yhtä lailla jatkuvasti mietin myös, kuinka me asiantuntijat ennustuksissamme onnistumme? Rehellinen vastaus on: se vaihtelee.
Jokainen sodan kommentaattori tekee ennemmin tai myöhemmin virheitä. Itse aloitin ne heti sodan alkuvaiheessa arvioimalla Ukrainan armeijan suorituskyvyn väärin suhteessa Venäjän hyökkäysjoukkoihin. Tärkeintä ei olekaan virheiden välttäminen, vaan niistä yhdessä oppiminen.
Huolellinen sodan analyysi, ja sen myötä syvempi ymmärrys sodasta, palvelee ennen kaikkea päätöksentekijöitä. Joskin totuudenmukainen, liioittelua ja helppoja viisauksia haastava analyysi vaikuttaa vain, jos päättäjät myös toimivat sen mukaan.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on itsekriittinen sotatieteilijä, joka ottaa kiitollisena vastaan asiallista palautetta omista Ukrainan sodan analyyseistään osoitteeseen [email protected]
Tulevaisuustapahtuma Auroran teemana on tänä vuonna turvallisuus. Seuraa keskusteluja Yle Areenassa keskiviikkona 20.marraskuuta.
