Islanti ja Glasgow ratkaisivat ongelmat, joihin Suomi on uppoamassa. Temppujen sijaan taustalla on asennemuutos, kirjoittaa Salusjärvi
Aleksis Salusjärvilukutaidon lapiomies
Nuorison juominen kasvoi Islannissa ongelmaksi. Alamäki näytti viettävän yhteiskunnan jakautumiseen, ja huoli nuorisosta täytti lehtien otsikot.
Ratkaisu ongelmaan oli lopulta yksinkertainen. Maassa pantiin alulle lukuisia lapsiin, nuoriin ja perheisiin suunnattuja julkisia toimia ja käytäntöjä. Ryhtiliike toimi, ja yhden sukupolven aikana nuorten päihderalli saatiin kuriin.
Nyt tuo kuuluisa Islannin malli on vientituote muualle maailmaan. Se on esimerkkinä myös Suomen harrastusmallille. Haluamme toistaa Islannin ihmeen, mutta välissä on rikkinäinen puhelin, sillä ratkaisu nähdään meillä lähinnä palvelupakettina. Yhteiskunnallisen muutoksen sijaan keskitytään oireiden hoitoon, minkä takia meillä Suomessa jaetaan palveluseteleitä nuorille.
Tarinan opetus on silti puhutteleva: hyvinvointivaltiolla on mahdollisuus synnyttää tukitoimia, joilla uponneita nuoria saadaan takaisin pinnalle. Siihen tarvitaan kuitenkin laaja-alainen asennemuutos, sellainen kuin Glasgowssa.
Kun nuorten rikosaalto kasvoi hallitsemattomaksi, kaupunki päätti muuttaa kurssia.
Parikymmentä vuotta sitten Glasgow oli koko Euroopan väkivaltaisin kaupunki. Nuorten jengiytyminen ja kasvava päihdeongelma synnyttävät väkivaltarikosten noidankehän. Jo vuosien ajan tätä ongelmaa on yritetty ratkaista koventamalla rangaistuksia. Väkivaltarikosten määrä on siitä huolimatta kasvanut Britanniassa tasaisen jyrkästi.
Glasgowssa on kuitenkin kuljettu toiseen suuntaan. Kun nuorten rikosaalto kasvoi hallitsemattomaksi, kaupunki päätti muuttaa kurssia.
Kurinpidon lisäämisen sijaan katseet käännettiin nuorisotyöhön. Nuorille haluttiin antaa rinnallakulkijoita ja positiivisia roolimalleja.
Se on tietysti vaivalloinen prosessi, mutta nyt sen jäljet näkyvät tilastoissa. Glasgow näyttää olevan ainoita kaupunkeja Britanniassa, jossa alati kasvava väkivalta saatiin talttumaan.
Islannin ja Glasgown toimet ovat esimerkkejä hyvinvointivaltioajattelusta. Kun julkinen sektori nähdään tukiverkkona, joka ottaa putoavista kopin, on mahdollista tehdä politiikkaa, joka ei syyllistä heikosti pärjääviä. Käveleväksi ongelmaksi itsensä tuntevat eivät automaattisesti ajaudu laitoselämään ja vankilaan.
Juuri toivottomat tapaukset ovat yhteiskunnan kestävyyden keskeinen mittari. Tässä Suomi näyttää etsivän itseään juuri nyt. Kriminologien piirissä on jo pitkään oltu yksimielisiä siitä, että Suomea ei kiinnosta enää rikostentorjunta.
Kuntouttamisen sijaan elämässä mokanneet halutaan sulkea vankilan porttien taakse. Tässä ollaan onnistuttu, vankien määrä on noussut komeasti, ja oikeusministeri toisensa jälkeen on siunannut kehityksen tyytyväisenä.
Meillä käyty keskustelu pilalle menevistä nuorista on hyvin samanlaista, mitä on käyty kaikissa länsimaissa vuosikymmenien ajan. Selkäydinreaktio on rangaistusten koventaminen.
Suomi on jo ratkaissut ongelmat, joihin olemme nyt ajautuneet.
Jos valtio toimisi loogisesti, se haluaisi ratkaista ongelmat tiedolla. Asiantuntijoiden suuri rooli poliittisessa keskustelussa teki Suomesta maailman kilpailukykyisimmän maan. Sen seurauksena koulutustasomme ja elintasomme nousivat maailman huipulle.
Suomi oli vuosituhannen vaihteeseen saakka mallivaltio. Julkiset instituutiomme kouluista kirjastoon ja vankiloista terveyskeskuksiin olivat esimerkkinä muulle maailmalle.
Turhauttavaa tässä kehityksessä on se, että Suomi on jo ratkaissut ongelmat, joihin olemme nyt ajautuneet.
Islannin ja Glasgown esimerkit ovat suoraan viime vuosisadan Suomen pelikirjasta.
Kriminaalipolitiikka on meillä ennen vanhaan toiminut yhdessä sosiaali- ja terveyspolitiikan kanssa. Päätavoite on ollut kuntouttaa ihmisiä. Olimme siinä maailman parhaita.
Paitsi että onnistuimme antamaan reilun mahdollisuuden elämänsä mokanneille, pystyimme luomaan sosiaalista nousua, mikä näkyi koulutustason ja elintason kasvuna.
Nykyiset Suomen ongelmat ovat lopulta melko yksinkertaisia. Lasten oppiminen ja liikkuminen ovat tyrehtyneet.
Lukutaidon ongelmat ja liikkumattomuus maksavat eri arvioiden mukaan yhteensä noin seitsemän miljardia euroa vuodessa. Lisäksi ne johtavat syrjäytymiseen. Nämä kulut kasvavat alati, mikä ajaa vanhenevan väestömme kohti konkurssia.
Valtion leikkauspolitiikassa nuoret ovat helpoin kohde. He eivät äänestä, mutta vievät julmetusti julkista rahaa.
Yksinkertaisin ratkaisu on lopettaa paapominen ja koventaa kiittämättömien nuorten rangaistuksia. Se näyttää halvalta ja selkärankaiselta. Juuri tällaisen politiikan ajamisesta nykyinen hallitus kiittää itseään.
Yksinkertaisin ja helpoin polku ei kuitenkaan aina johda parempaan tulevaisuuteen. Lyhyen aikavälin säästöt voivat johtaa kestämättömään lopputulokseen. Malliesimerkki tästä ovat nuoriin kohdistuvat säästöt.
Aleksis Salusjärvi
Kirjoittaja on kirjallisuuden ammattilainen ja lukutaidon lapiomies, joka työskentelee nuorten parissa kouluissa, ammatillisissa oppilaitoksissa ja vankiloissa eri puolilla Suomea.
