Hevosenhampaat, hapsottavat pikimustat hiukset, valtavat korvat ja nippu absurdeja hokemia kuten: ”mitäs läksit”, ”sull’ on mun luonto” ja tietenkin ”kikkeliskokkelis nii”.
Vuodesta 1989 vuoteen 1991 tehdyn, Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan luotsaamaan, supersuositun Pulttibois-sarjan ikimuistoisiin hahmoihin kuuluu Kallialan luoma Kikkeliskokkelismies.
Groteski ja häiritsevä hahmo ilmestyy milloin bussipysäkille, milloin parkkihalliin. Muun muassa Helsingin Länsi-Pasilassa kuvatuissa lyhyissä sketseissä Kikkeliskokkelismies saa Peteliuksen esittämän Jehun kauhunsekaisen ihastuksen valtaan.
– Hyvänen aika, miten tämä aika voi vääristää ihmishahmon hänen kaltaisekseen, Jehu toteaa bussipysäkillä sarjan toisessa Kikkeliskokkelis-sketsissä vuonna 1990.
Koska kyseessä on näinkin originelli ja monitahoinen hahmo, ei ole ihme, että Helsingin yliopistosta valmistuneet uskontotietelijät Hippo Taatila ja Niina Kalavainen inspiroituivat kirjoittamaan piakkoin julkaistavan Kikkeliskokkelismiehen tuhannet kasvot -pamfletin (Abraxas, 2025). Siinä Kikkelis-sketsejä tarkastellaan uskontotieteen ja psykohistorian näkökulmasta.
– Se absurditeetti, mikä hahmosta on nähtävissä eikä mitenkään järjellä selitettävissä, sai minut kiinnostumaan ja katsomaan Kikkeliskokkelismiestä tarkemmin ja syvemmin – se on jotakin muuta kuin miltä pinnallisesti katsottuna näyttää, Niina Kalavainen summaa.
Hippo Taatila koki aluksi Kikkeliskokkelismiehen pelkäksi epäkiinnostavaksi ja ärsyttäväksi täytehahmoksi.
– Kohtasin Niinan kandiseminaarissa jossa hän esitti minulle teorian siitä, että Kikkeliskokkelismies olisi jokin korkeampi entiteetti. Mitä pidemmälle asiaa pallottelimme, sen vakuuttuneemmaksi tulin, että tämä pitää paikkansa.
Kikkeliskokkelismies: shamaani ja riivaaja
Kalavaisen ja Taatilan mukaan Kikkeliskokkelismiestä voi tulkita siten, että kokonaisuus selittää yksityiskohtia ja yksityiskohdat kokonaisuutta. Sketsien rakenteessa on rituaalinomaisuutta ja niistä löytyy yhteys possessio- eli riivauskäsitykseen sekä mono- eli sankarimyyttiin.
Uskontotieteilijä Joseph Campbellin teorian mukaan maailman eri kolkkien myyteistä löytyy samankaltainen rakenne, johon kuuluvat sankarimatka ja arkkityyppiset hahmot. Sketsisarjan myötä vastoinkäymisten runtelemasta Jehusta tulee materian ylittänyt sankari joka on ymmärtänyt, että arkisten ongelmien kuten rikkoutuneen auton kanssa painiminen on turhaa.
Viimeisessä sketsissä kaksikko tuntuu löytäneen yhteisen sävelen: Kikkeliskokkelismies on onnistunut nyrjäyttämään Jehun rationaalisen maailman päälaelleen.
– Kikkeliskokkelismies on ikään kuin shamaani, joka johdattaa Jehun ymmärtämään oman rajallisuutensa: sen miten maailma pettää ja on illuusiota. Kyse on kasvu- ja valaistumistarinasta, Taatila kiteyttää.
Kalavaisen mukaan Kikkeliskokkelismiehen kaltaisia johdattajahahmoja löytyy populaarikulttuurista runsaasti.
– Voidaan puhua Taru sormusten herran Gandalfista tai Tähtien sodan Obi-Wan Kenobista. Tällaiset vanhat tietäjät ottavat itselleen nuoren oppipojan ja kaatavat tämän päälle tietoa, jota tämä vastustellen omaksuu ja kokee sen myötä transformaation eli muutoksen.
Pulttiboisissa Kikkeliskokkelismies tunkeutuu myös sarjan muiden hahmojen ilmiasuun ja toimintaan. Uskontotieteellisestä näkökulmasta kyse on siitä, että henkilö on possessoitu.
Moni muistaa karmivan Manaaja-kauhuelokuvaklassikon, jossa demoni riivaa pienen Regan-tytön. Possessoitu ihminen menettää itsestään kontrollin ja henkiolento kommunikoi hänen kauttaan.
– Huomasimme, että jossain vaiheessa Pulttiboisia Kikkeliskokkelismiehen hahmo – tai henki – ryhtyy possessoimaan sarjan muita sketsihahmoja, muun muassa Aake Kallialan esittämää saamelaismiestä. Kikkeliskokkelismiehen kaltaisuus tunkeutuu sarjan muiden hahmojen kautta meidän todellisuuteemme, Taatila tarkentaa.
Pelon ja viehätyksen mysteeri
Kikkeliskokkelismiehen ja Jehun kohtaamisia Taatinen ja Kalavainen vertaavat uskonnollisen haltioitumisen tilaan. Kikkeliskokkelismiehen vulgaari ja samalla toismaailmallinen olemus saa aikaan Jehussa tunnemyrskyn, jota saksalainen teologi ja uskonnonfilosofi Rudolf Otto kutsuu termillä mysterium tremendum et fascinans: pelko ja viehätys sulautuvat yhteen.
Eikä tässä kaikki: Kikkeliskokkelismiehen tuhannet kasvot -kirjassa tuodaan esille myös hyperstitionin käsite suhteessa Kikkeliskokkelismieheen. Hyperstitionilla viitataan kuvitteelliseen konseptiin, joka tekee itsensä todeksi. Esimerkiksi Jerusalemista on tullut pyhä kaupunki vuosisatoja kestäneen propagandatyön tuloksena.
– Kikkeliskokkelismiehen kohdalla hyperstitionin konsepti on ylittymässä, tai ehkä osittain ylittynytkin. 1990-luvulta lähtien hahmo on elänyt kansan tietoisuudessa erilaisten hokemien ja mantrojen muodossa. Hahmoa on matkittu ja toisinnettu, Niina Kalavainen sanoo.
Kikkeliskokkelismies on avain suomalaisuuteen
Kirjaa varten Kalavainen ja Taatila kävivät myös moikkaamassa Mikkelissä asuvaa Aake Kallialaa. Kikkelis-hahmoa on inspiroinut Kallialan aikoinaan kohtaama ristiinalaismies, joka aina baariin juopottelemaan tullessaan laukoi että ”no nii, kikkelis kokkelis, mitäs läksit, niin että suuta hevosenkengälle”.
– Kalliala myönsi, että olimme havainnoineet asioita, joita he olivat Peteliuksen kanssa hakeneet: kun Jehu on riittävän kauan kokenut kokkelista ja havainnoinut kikkelistä, niin hän ymmärtää, että tämä maailma on illuusio, joka täytyy jättää taakse. Hänen täytyy oppia kikkeliskokkelis-tavoille, Hippo Taatila sanoo.
Lama-aikaan 1990-luvun alussa peräti 1,8 miljoonaa suomalaista kerääntyi ruudun äärelle hohottelemaan absurdille Kikkeliskokkelismiehelle ja Pulttiboisin muille hämmentäville hahmoille. Määrä on varsin käsittämätön ja avaa myös ikkunan suomalaisuuteen.
– Tämä kertoo kansakunnan psyykestä: me olemme virittyneitä kaikenlaisille omituisille ilmiöille. Kylähullun hokemissaan ja karnevalistisessa ilmiasussaan Kikkeliskokkelimies on eräänlainen korpisuomalaisuuden edustaja. Tällainen hahmo on tunnistettavissa kansakunnan arkkityyppigalleriasta ja siksi se myös on hedelmällistä maaperää tulkintaan akateemisesta näkökulmasta, Taatila summaa.
