Kun julkisuudessa päivitellään, kuinka ihmiset märehtivät tunteissaan, päädytään ojasta allikkoon: päivittely on osa samaa ongelmaa, Kujala analysoi.
Alkusyksystä Ylellä ja somessa roihahti keskustelu työelämästä ja tunteista. Ensin Työeläkeyhtiö Varman vakuutuslääkäri Jan Schugk puhui suunsa puhtaaksi, miten ihmiset hahmottavat itseään nykyään diagnoosien kautta. Sitten somelääkärinäkin tunnettu Anni Saukkola kertoi, kuinka hänen vastaanotoltaan haetaan apua työelämässä koettujen täysin arkisten tunteiden ongelmiin.
Juttujen pohjalta käyty keskustelu ajautui nopeasti surullisille raiteille. Kulttuurinen murros, jonka myötä hahmotamme itseämme psykologian käsitteistöllä, kehystettiinkin yksilön ongelmaksi.
Jo tätä aiemmin medioissa oli ruodittu nykyihmisten itsekkyyttä. Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on tuonut esiin näkemyksensä siitä, miten monet aikuiset ovat juuttuneet lapsille ominaiseen primaarin narsismin kehitysvaiheeseen.
Keskustelu kompastuu samaan ongelmaan, jota sen alun perin piti kuvata.
Tunteissa vellominen ja oman navan tuijottaminen nähdään ongelmana, koska se heijastuu ihmisten käyttäytymiseen tavalla, joka kuormittaa sote-palveluita – ja myös ihmisiä itseään. Yksilökeskeisyyden kritiikki onkin tervetullutta, mutta käyty keskustelu kompastuu ongelmaan, jota sen alun perin piti kuvata: yksilökeskeisyyteen.
Ihmisten kritisoiminen tunteissa vellomisesta ja itsekkyydestä siirtää huomion pois kulttuurisista, joka nimenomaa ohjaa meitä moitittuun itsekeskeisyyteen.
Elämme niin kutsutussa terapiakulttuurissa. Kehitämme itseämme, analysoimme niin sanottua kiintymyssuhdetyyliämme, laskemme treffikumppanimme red flagejä tai seuraamme somesisältöjä, jotka neuvovat meitä säätelemään vireystilaa.
Miten nykyisessä työelämässä ihmiset edes voisivat olla keskittymättä itseensä!
Terapiakulttuurissa syitä ja ratkaisuja ongelmiin etsitään yksilöstä – hänen ominaisuuksistaan tai taitojensa puutteista. Kuormittuneelle työntekijälle tarjotaan esimerkiksi motivaatiopuheenvuoroa, jossa kerrotaan itsemyötätunnosta, palautumisesta ja oman itsensä johtamisesta – tai tiimipäivillä työyhteisö laitetaan testaamaan persoonallisuustyyppinsä, jotta ihmiset ymmärtäisivät paremmin toisiaan ja itseään. Miten tällaisessa työelämässä ihmiset edes voisivat olla keskittymättä jatkuvasti itseensä!
Terapiakulttuuri on syvällä arjen käytänteissä. Ei työterveyslääkärille hakeudu kukaan siksi, että haluaa huvikseen velloa tunteissa. Syy on, että yksilökeskeisessä kulttuurissa esimerkiksi työuupumus ja kuormittuminen on lokeroitu ihmisen yksityiseksi terveysasiaksi.
Kun esihenkilö ehdottaa ”pitäisikö sun käydä puhumassa työterveydessä” on pelkästään loogista, että sinne mennään. Toisenlaisessa kulttuurissa esihenkilö voisi kysyä: ”Pitäisikö sun työtaakkaa keventää?”
Kulttuurin diagnosoitumista tutkinut Jani Tanskanen huomauttaa, että apu ja diagnoosi liittyvät nykyään yhteen. Apua saadakseen tarvitaan ensin lääkäriltä diagnoosi. Medikalisaatio ei siis ole vain ihmisten päissä – se on syvällä koko palvelujärjestelmässä, sen toimintarakenteissa ja kulttuurisissa malleissa.
Medikalisaatio ei ole vain ihmisten päissä: apua saadakseen tarvitaan lääkärin diagnoosi.
Keskustelussa tunteista vellomisesta jäi vähälle muuten myös toinen oleellinen asia: mitä tämä tikunnokkaan nostettu tunteissa vellominen oikeastaan on.
Tunnekulttuurissamme on tapahtunut merkittävä muutos. Kun aiemmat sukupolvet oppivat vaikenemaan tunteistaan ja pitämään ne poissa työelämästä, nykyään tunnepuhe on kaikkialla. Niin tarpeellista kuin tunteidensa sanoittaminen saattaa ollakin, meidän tulisi tarkastella kriittisesti myös sitä, mitä tunnepuheella saa ja ei saa aikaan.
Psykoterapiavastaanotollani tapaan ihmisiä, jotka ovat omaksuneet vallitsevan ihanteen siitä, että ihminen puhuu tunteistaan. Mutta joskus sekään ei auta. Tunnepuhe voi olla pahan olon ulos oksentamista, joka ei tuotakaan helpotusta – koettu tunne ”jää päälle”. Vaikka kuinka jäsennetään ja analysoidaan, ahdistus pitää otteessaan.
Jos ja kun näin käy, se ei kuitenkaan kerro siitä, että ihmiset ovat itsekkäitä ja pilalla – hehän toimivat juuri niin kuin kelvon ihmisen 2020-luvulla voi vain odottaa toimivan.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja yhteiskuntatieteilijä, jonka mielestä meidän tulisi pyrkiä muuttamaan maailmaa eikä itseämme.
