Suomessa on ollut helppo tottua hyvään, minkä johdosta kansalaisten velvollisuuksista ei osata nykyään edes keskustella vaikka juuri siitä me kaikki hyötyisimme, Puutio kirjoittaa.
Alexander Puutiotalous- ja kauppatieteiden dosentti
New Yorkista käsin tuntuu siltä, että nyky-Suomessa on tyypillistä tarkastella hyvän elämän edellytyksiä lähinnä yksilön oikeuksien näkökulmasta.
Kulutamme palveluja, jotka miellämme perusoikeuksiksi.
Ihmisoikeuksia tuntuu riittävän sopivan nopeasta internetyhteydestä riittävään toimeentuloon. Harva vaikuttaa ihmettelevän, kun mitä monimutkaisimmat ihmiskunnan logistiset ja taloudelliset saavutukset esitetään kaikille kuuluvina oikeuksina, joista ei voi neuvotella.
Osittain tästä syystä kansanedustaja Teemu Keskisarjan (ps) näkemykset opiskelijoiden leveästä elämäntyylistä nostatti viime vuonna monen niskakarvat pystyyn.
Kenenkään elämä ei liene tällä hetkellä kovinkaan helppoa.
Varsinkin opiskelijoiden arki on toistuvien taloudellisten myllerrysten, globaalien konfliktien sekä eksistentiaalisten kriisien keskellä jotain, mitä muiden ei kannata lähtökohtaisesti kadehtia. Ei vaikka muutaman satasen tukirahoista osa kuluisikin irtoripsiin ja lasillisiin shampanjaa.
Oli Keskisarjan möläytyksestä mitä mieltä tahansa, on mielestäni täysin kiistatonta, että Suomessa synnytään valmiiseen pöytään.
Keskisarjan puheenvuoroa seuranneen kritiikin keskellä jäin kuitenkin pohtimaan hänen ajatuksensa ydintä, ja varsinkin sitä, miten etuoikeutettua esimerkiksi oma elämäni suomalaisena on ollut.
Oli Keskisarjan möläytyksestä mitä mieltä tahansa, on mielestäni täysin kiistatonta, että Suomessa synnytään valmiiseen pöytään.
Suuri osa meistä on tottunut toimimaan yhteiskunnassa itseoikeutetusti pelkästään vastaanottajan roolissa.
Kulutamme palveluja, jotka miellämme perusoikeuksiksi. Syömme ruokaa, mikä kulkeutuu lähikauppoihimme yön aikana muiden toimittamana teillä, joiden huonosta kunnosta valitamme.
Luonnollisesti myös vaadimme valtion keskittävän budjettinsa juuri niihin toimiin ja tarpeisiin, joilla on juuri meille erityinen merkitys.
Keskisarjan tavoin on helppo osoittaa ‘hemmoteltuja’ nuoria sormella, mutta todellisuudessa melkein jokainen meistä kokee olevansa oikeutettu poimimaan Suomi-neidon buffetpöydästä kaikista houkuttelevimmat herkut.
Yksilön vastuusta hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistajana ei sen sijaan ole tänä päivänä tyylikästä keskustella.
Velvollisuus on terminä lähinnä puistattava, eikä poliittiselta kentältä löydy juuri ketään, keneltä kansalaisvelvollisuuksista keskustelu onnistuisi luontaisesti.
Perusoikeusajattelun laajentuminen, sekä velvollisuusetiikan hiljainen kuolema, on johtanut siihen, että hyvän kansalaisen rooli on typistynyt pelkäksi transaktioksi. Noudata lakeja, maksa verosi ja voit nauttia oikeuksistasi ilman muita vaateita.
Tästä näkökulmasta yhteiskunta ja sen palvelut ovat itsestäänselvyyksiä, joille ei tarvitse uhrata edes ajatuksiaan. Mielestäni olemme sangen ainutlaatuisen yhteiskunnallisen ihmiskokeen keskellä.
On historiallisesti täysin epätyypillistä, että voimme ydintalven keskellä lämpimissä kodeissamme olla yhtä mieltä siitä, että kaiken hyvän pitäisi olla mahdollista kaikille, ja mielellään heti.
Lämpimät kodit, yliopiston luennot sekä kaikki muut perusoikeudet on mahdollista realisoida vain, jos joku ne työllään mahdollistaa.
On valtava etuoikeus saada elää osana suomalaista yhteiskuntaa juuri siksi, että suuressa osassa maailmaa työtä yhteisen hyvinvoinnin eteen ei ole edes aloitettu.
Vaikka osaan nykyään artikuloida kiitollisuuteni paremmin nuorena, ymmärrän hyvin kaikkia heitä, jotka kokevat yhteiskuntamme etäiseksi; muiden tekemäksi ja muiden puolesta toimivaksi.
Instituutiot joiden käskyjä tottelen, yhtiöt joiden toimintaa kulutuksellani rahoitan ja julkiset kulkuneuvot joilla matkustan eivät luonnollisestikaan ole minun omaisuuttani. Tästä huolimatta, myös minä kannan niiden toiminnasta vastuuta oman yhteiskuntani osakkaana.
Jos ottaisimme omistajan tavoin kannettavaksi oman osuutemme yhteisestä hyvinvoinnista, mitä kaikkea tapahtuisikaan?
Hymyilisimmekö enemmän vieraille, tietäen miten tärkeää pienikin pilkahdus iloa on pimeyden keskellä?
Olisimmeko ymmärtäväisempiä palkka-alhossa oleville hoitajille tai koronan kurittamille muusikoille, joiden palveluista saamme osamme?
Olisimmeko kiitollisia siitä, että yhteiskunnassamme opiskelua ylipäänsä tuetaan, kun yhdysvaltalaiset verrokit ajautuvat satojen tuhansien velkoihin samoja tutkintoja jahdatessa?
Luulen, että osakkaan asenteella saisimme enemmän iloa elämästä irti. Ainakin kansainvälisesti katsoen, suomalaisen yhteiskunnan osaomistajilla on paljon, mistä olla aidosti ylpeitä.
Alexander Puutio
Kirjoittaja työstää ajatuksiaan paremmasta yhteiskunnasta kahden lapsen isänä, liikkeenjohdon konsultoinnin ammattilaisena sekä yliopisto-opetuksen sekatyöläisenä Yhdysvalloista käsin.
