Suomessa syntyy vuosittain tuhansia lapsia ilman Suomen kansalaisuutta. He eivät saa samoja oikeuksia kuin syntyperäinen Suomen kansalainen, kirjoittaa Al-mehsen.
Amani Al-mehsenyhteiskuntatieteilijä, ihmisoikeusasiantuntija
Täytin joitakin vuosia sitten ministeriön harjoittelua varten valtion työpaikkoihin edellytettyä turvallisuusselvitystä. Tarvitsin siihen tietoja entisistä osoitteista ja kansalaisuuksista.
Olin tutkinut kansalaisuuden teemoja gradua varten, mutta hain ensimmäistä kertaa tietoa omista syntyolosuhteistani.
Tiedoista ilmeni odotetusti syntymä kotikaupungissani Kuopiossa. Sitten seurasi yllätys. Syntymän yhteydessä kansalaisuuden kohdalla ei lukenut suomalainen. Järkytyksestä toettuani, aloin selvittämään asiaa.
Suomessa on maahanmuuttajien jälkeläisiä, jotka ovat syntyneet Suomessa, mutta ilman Suomen kansalaisuutta.
Täällä siis syntyy vuosittain enenevissä määrin lapsia, joilla ei ole Suomen kansalaisuutta syntyessään. Tietoa määrästämme ei ollut suoraan saatavilla, joten kysyin Tilastokeskukselta.
Kävi ilmi, että vuonna 1990 lapsia, joiden ensimmäinen kansalaisuus oli muu kuin Suomi syntyi vajaat sataviisikymmentä. Vuonna 1995 meitä syntyi jo 990, joista minä olin yksi. Vuonna 2022 määrä oli noussut lähes kolmeentuhanteen. Vuosien 1990 ja 2022 välillä ilman suomen kansalaisuutta syntyneiden lasten määrä on yhteensä yli 60 000.
Kuvittele syntyväsi maahan, puhuvasi sen kieltä, opiskelevasi ja työskenteleväsi maassa, vain kuullaksesi ettei se silti riitä.
Näistä lapsista kasvaa lähes kaikin tavoin suomalaisia. Meidän äidinkielemme on useimmiten suomi. Useimmilla toinen äidinkieli on vaillinainen tai unohdettu, joko mahdollisuuksien puutteen tai kielen puhumisen tuoman häpeän vuoksi.
Käymme suomalaiset koulut ja mikäli meiltä kysyttäisiin, uskon meidän kokevan myös identiteettimme suomalaiseksi. Ympäristö tuntuu kuitenkin olevan asiasta eri mieltä.
Kuvittele syntyväsi maahan, puhuvasi sen kieltä, opiskelevasi ja työskenteleväsi maassa, vain kuullaksesi ettei se silti riitä. Et voi saada koskaan täysin samoja oikeuksia kuin samaan aikaan, samassa paikassa, eri perheeseen syntynyt ihminen. Joka päivä ympäristösi tekee selväksi, että sinä olet siitä erillinen. Erilainen.
Kun puhumme juurettomuudesta tänä päivänä, puhumme juuri näistä nuorista. Minunlaisistani nuorista.
Tiedämme hyvin ne velvollisuudet, jotka meitä kansalaisina sitovat. Niiden toisena puoliskona ovat oikeudet, joita saamme tai voimme ainakin tavoitella vapaasti oman maamme kansalaisina. Oikeuksien ollessa vain osittaisia, on kuulumattomuuden tunne väistämätön.
Täydellisestä kielitaidostamme ja nykyisestä kansalaisuudestamme huolimatta me väliinputoajanuoret, emme koskaan voi esimerkiksi havitella unelmaa, joka on jokaiselle kansalaiselle haluttu edes ajatuksen tasolla taata. Meistä ei voi tulla tämän maan kunnioitetuimman position pitäjiä, presidenttejä. Presidentiksi kun voi hakea vain syntyperäinen Suomen kansalainen.
Joidenkin maahan muuttaneiden oikeuksia halutaan edistää ja toisten ei.
Sen sijaan, että muovaisimme ympäristöä nuorille suotuisammaksi ja vastaanottavaisemmaksi, yhteiskuntamme viestii päinvastaista.
Pääministeri Petteri Orpon (kok.) hallitusohjelman mukaan Suomi tiukentaa kansalaistamisen ehtoja tällä hallituskaudella. Kansalaisuuslakien kiristämistä nykyhallituksen toimesta on syystä kritisoitu.
Ajattelen, että kokonaisuutena muutokset viestivät selkeästä kahtiajaosta. Joidenkin maahan muuttaneiden oikeuksia halutaan edistää ja toisten ei.
Samalla ilman Suomen kansalaisuutta syntyvien määrä tulee nousemaan ehtojen kiristyessä.
Tässä ajassa voisimme päivittää säännöt edustamaan nykypäivän suomalaisuutta. Näin ei kuitenkaan taida olla tapahtumassa. Eduskunnan puhemies Jussi Halla-Aho (ps) on jopa ehdottanut syntyperäisen kansalaisuuden kriteerin laajentamista entisestään.
Halla-Aho kirjoitti siis tammikuussa Ylen vaalikoneessa, että kansanehdustajilta ja ministereiltä voitaisiin hyvin vaatia, että nämä olisivat syntyperäisiä Suomen kansalaisia.
Tämä tarkoittaisi, että minä tai kymmenet tuhannet muut suomalaiset, emme voisi hakeutua ministereiksi tai kansanedustajiksi.
Näin vahvistuisi kehityskulku kohti kaksijakoista kansalaisjärjestelmää, joka vaatii samoja velvollisuuksia kaikilta, mutta takaa mahdollisuudet vain osalle.
Tiedostan, että tämä on yhä vain suurimmaksi osaksi retoriikkaa, mutta se on puhetta, joka satuttaa. Se normalisoi useiden suomalaisten ulkopuolisuutta. Tällaisen ajattelun vaikutusta yksilöihin ja yhteiskuntaamme ei tule aliarvioida.
Se mihin synnymme on sattumanvaraista. Se, mitä sen jälkeen tapahtuu, on yhteiskunnan käsissä.
Kuten moni muukin toiveikas nuori, olen usein kuullut puolivitsillä, että ”sinustahan tulee vielä tätä vauhtia presidentti”. Mutta ei, minusta ei voi tulla Suomen presidenttiä. Eikä kymmenistä tuhansista muistakaan nuorista suomalaisista.
Amani Al-mehsen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteilijä, ihmisoikeusasiantuntija ja ylpeästi savolainen arabi.