Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit kokeilivat tehdä ulkopolitiikkaa samalla tavalla kuin muutakin politiikkaa, kirjoittaa politiikantoimittaja Maria Stenroos.
Maria StenroosNato-erikoistoimittaja
Suomi on elänyt viime viikot todellisuudessa, jossa ulkopolitiikka on samanlaista kuin kaikki muukin politiikka.
Perussuomalaiset teki identiteettipolitiikkaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksilla ja kristillisdemokraatit puolustivat Israelia raamatullisin perustein.
Nämä kaksi hallituspuoluetta eivät olleet tunnistavinaan, mitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta oli sovittu selonteossa tai hallitusohjelmassa.
Konservatiiviset arvot ruumiillistuivat, kun ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio (ps.) jätti tukematta seksuaalivähemmistöjen oikeuksia Ukrainassa ja kristillisdemokraatit heittäytyivät poikittain Israelin laittomien siirtokuntien tuomitsemisessa ja Palestiinan mahdollisessa tunnustamisessa, perussuomalaisten tukemana.
Suomen ulkopoliitiikka on perinteisesti ollut harvinaisen, jopa puuduttavan yksiäänistä. Presidentti Alexander Stubb on hakenut keskustelevampaa linjaa, mutta viime viikkojen huutelu ja irtiotot eivät olleet sitä, mitä hän haki.
Myös Stubb itse osallistui keskusteluun arvostelemalla julkisesti ministeri Taviota ja epäsuorasti ulkoministeri Elina Valtosta (kok.) siitä, ettei tieto kulje eikä linja ole kirkas.
Pääministeri Petteri Orpo (kok.) on jo luopunut edes yrittämästä yhdistää hallitusta muulla kuin talouspolitiikalla. Mutta ulkopolitiikka on Orponkin mielestä asia, jossa sekoilu ei voi jatkua.
Siksi viime päivinä hallituksen ministerit, pääministeri ja presidentti ovat käyneet suljettujen ovien takana perusteellisia keskusteluita siitä, mitä Suomen ulkopolitiikka oikein on ollut ja miksi, ja mitä se on tästä eteenpäin. Keskustelun tulokset testataan tulevissa päätöksissä ja kun oppositio haastaa hallitusta Tavion luottamuksesta.
Presidentti Stubbin asema ulkopolitiikan johtajana törmäsi nyt ensi kerran realismiin, jossa politiikkaa tehdäänkin hajanaisen joukon kanssa. Stubb joutui korostamaan julkisesti johtajuuttaan ulkopolitiikassa. Hän muistutti, että ulkopolitiikan linja on Suomelle olemassaolon kysymys.
Jos hallitus on ulkopolitiikasta julkisesti erimielinen, tätä voidaan käyttää Suomea vastaan ja se heikentää Suomen asemaa, presidentti perusteli.
Poliitikot huolehtivat kuitenkin siitä, että kukaan ei menettäisi kasvojaan viime viikkojen roiskinnan takia. Presidentti ja pääministeri päättivät, että Tavion kiistanalaista päätöstä ei peruta, mutta se korjataan myöhemmin osallistumalla tasa-arvotyöhön Ukrainassa, kokoomuslaisen ministerin Sanni Grahn-Laasosen opastuksella.
Viime viikot olivat myrsky vesilasissa, mutta niin poikkeuksellinen ja kiusallinen ilmiö, että presidentin ja pääministerin oli pakko tehdä töitä, selventää linjaa ja tulla julkisuuteen korjaamaan tilannetta, ennen kuin pakka on sekaisin myös painavammissa asioissa.
Stubb on puhunut arvopohjaisesta realismista. Se on akateeminen käsite, joka ei itsessään kerro, millä arvoilla politiikkaa tehdään. Se on ilmiselvästi jäänyt ymmärtämättä myös hallituksessa – tai sitten kaikki puolueet eivät ole ottaneet Stubbia tosissaan.
Tänään Stubbin ajattelu hahmottui vähän selvemmin.
Israel-politiikassa Länsirannan siirtokuntia kohdellaan laittomina kansainvälisen lain mukaan, kuten tähänkin asti. Tämä on arvopohjaa, sillä Suomi kunnioittaa kansainvälistä järjestelmää ja toimii sen mukaan.
Palestiinan valtion tunnustaminen ei olekaan niin lähellä kuin pääministerin ja presidentin lausunnot ovat tähän asti ennakoineet, sillä se vaatisi Stubbin mielestä toisenlaisen tilanteen kuin nyt on näköpiirissä. Tämä on realismia.
Stubb teki julkisesti myös selväksi, että hänen johdollaan Suomen ulkopolitiikassa korostetaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa. Tässä asiassa Stubbin liberaalissa arvopolitiikassa on sukupolviero edellisen presidentin Sauli Niinistön politiikkaan. Todennäköisesti se on konservatiivipuolueille vaikea asia.
