Suomi haluaisi Kiinan raaka-aineista eroon, mutta samalla maat rakentavat entistä tiiviimpää sidettä päättäjien suostumuksella, kirjoittaa toimittaja Pasi Peiponen.
Pasi Peiponentoimittaja, politiikka ja yhteiskunta
Kaikki hyrisevät tyytyväisyyttään. Kiinan-reissu oli onnistunut.
Lienee myös presidentti Alexander Stubbilla syytä leveään hymyynsä.
Stubb on sanonut harjoittavansa ulkopolitiikassa arvopohjaista realismia. Tästä kaiketi nähtiin nyt loistava esimerkki Kiinassa.
Stubbin äskettäisen Kiinan-valtiovierailun asialistalle nousivat arvot ja realismi – Venäjä ja liha.
Matka oli käännekohta muun muassa suomalaisille broilereille. Niiden varpaat ja siivet pääsevät lopultakin possunlihan lisäksi Kiinan markkinoille vielä tämän vuoden aikana.
Asia vahvistettiin Stubbin Kiinan-vierailun aikana. Suomalaiset lihatalot Atria ja HK Foods ylistävät tiedotteissaan presidenttiä ja maa- ja metsätalousministeri Sari Essayahia (kd.).
Kiinassa oli mukana myös laaja joukko suomalaista talouseliittiä.
Esimerkiksi Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi pyöritteli blogissaan hetimiten matkan jälkeen sen saldoa: vaikka riskejä on ilmassa, Kiinan kanssa on hyvä tehdä kauppaa.
Pekingin broilerit sikseen. Mitähän tästä Kiinan-reissusta ajatellaan esimerkiksi Kainuun Sotkamossa, Terrafamen kaivoksella?
Terrafame on tällä hetkellä pahassa jamassa, koska yhtiön talous sakkaa juuri Kiinan takia.
Suomen valtion enemmistöomistama kaivos tuottaa Kainuussa akkumateriaaleja sähköautoihin. Niiden markkinat ja raaka-aineiden hinnat ovat kuitenkin jumissa Kiinan vyöryttäessä halpoja sähköautoja Euroopan markkinoille.
Korjatakseen tilannetta Terrafame aloittaakin koko yhtiötä koskevat yt-neuvottelut. Henkilöstön vähennystarpeeksi arvioidaan 75 henkilötyövuotta, kertoi Yle äskettäin.
Ylen jutussa kerrotaan, kuinka Terrafamen tuottamilla akkumateriaaleilla ei ole Euroopassa olemassa tällä hetkellä jatkojalostusta, vaan aineet menevät Kiinaan, josta ne tulevat takaisin Eurooppaan teollisuuden käyttöön.
Perin kiinalainen juttu – eikä siinä kaikki.
Kiina hallitsee globaalisti ja ylivertaisesti kriittisten mineraalien tuottamista: EU:n tarvitsemista harvinaisista maametalleista 100 prosenttia, tulee Kiinasta. Näitä vihreän siirtymän teollisuuden raaka-aineita Eurooppa janoaa, mutta ei haluaisi niitä Kiinasta.
Millaiseen raaka-ainepolitiikkaan Suomi on – ainakin paperilla – sitoutunut?
EU:ssa astui viime toukokuussa voimaan kriittisten materiaalien asetus.
Eurooppa haluaa vahvemmat lihakset Kiinan ylivoimaa vastaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen asema on tässä merkittävä, maamme on köyhä mutta mineraaleiltaan rikkaimpia EU:ssa.
Suomi liittyi kaikessa hiljaisuudessa jo Sanna Marinin (sd.) hallituksen aikana Yhdysvaltain koolle kutsumaan Mineral Security Partnershipiin (MSP) vuonna 2022.
Yhdysvalloista, EU:sta ja muutamista lähinnä läntisistä teollisuusmaista koostuvan koalition tarkoituksena on turvata kriittisten mineraalien saaminen maiden käyttöön.
YK:n viime syyskuisen yleiskokouksen aikana yhteistyö vain syveni.
Suomi allekirjoitti muiden jäsenmaiden kanssa sopimuksen uudesta rahoitusinstrumentista MSP:n käyttöön. Tarkoituksena oli yhdistää voimat ja vastustaa Kiinan asemaa kriittisten materiaalien hallitsijana.
Mitä tapahtuu kansainvälisten sopimusten takana Suomessa?
Samaan aikaan kun Kiinassa sovittiin suomalaisista broilereista, sai kiinalaisomisteinen akku-kemikaalitehdas ympäristöluvan Kotka-Haminaan.
Kaikkiaan alueelle on suunnitteilla kolme akkukemikaalitehdasta. Kaikissa on mukana Kiina ja Suomen valtion kaivosyhtiö Suomen Malminjalostus oy (SMJ).
Ei liene yllätys, että SMJ:n toimitusjohtaja Matti Hietanen kuului Stubbin Kiinan-seurueeseen.
Lisäksi kiinalaiset suunnittelevat suurta tehdasta Mustasaareen, Giga-Vaasaa. Hanke etenee koko ajan.
Tiedossa ei vielä ole, mistä nämä tehtaat tulevat saamaan raaka-aineensa: Suomesta, Kiinasta vai muualta?
Mutta ei Suomi ole yksin saamapuolella tässä Suomi-Kiina-ystävyydessä ja yhteistyössä.
Tullin tilastojen mukaan Suomesta vietiin Kiinaan alkuvuoden aikana reilulla 102 miljoonalla eurolla nikkelimalmia ja rikasteita. Kaikesta nikkelimalmin viennistä Kiinan osuus on tänä vuonna huikeat 70 prosenttia.
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kuinka monilla rattailla Suomi ajaa tällä hetkellä Kiinan raaka-ainemarkkinoilla? Pitääkö Suomessa joku ohjaksista kiinni – vai ohjastetaanko Suomea?
Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreen Kiina-selvityksen mukaan reippaasti yli puolet suomalaisista vientiyrityksistä ilmoittaa Kiina-riskien olevan vähäisiä tai ettei sellaisia ole ollenkaan.
Edesmennyt kirjailija Erno Paasilinna (1935–2000) kirjoitti vuonna 1991 kirjassaan Kauppamiehet isänmaan asialla:
”Maailma ei kuitenkaan vielä tunne sellaista kauppaa, johon ei itsestään sisältyisi poliittisia siteitä, ensin vähäisempiä, sitten kasvavan riippuvuuden myötä yhä suurempia, yhä sitovampia.”
Katso myös:
