Intensiivisen Adolescencen jaksot on kuvattu yhdellä otolla. Sellaiseen ei Suomessa ole varaa, kulttuuritoimittaja Anton Vanha-Majamaa kirjoittaa.
Anton Vanha-Majamaakulttuuritoimittaja
Netflixin neliosainen minisarja Adolescence on saanut kriitikoilta ja katsojilta käytännössä pelkkää ylistystä. Arvioita kokoavassa Metacriticissä sarjan saamien arvosanojen keskiarvo on 90/100.
Sarjasta tekee erityisen sen tekotapa: jokainen tunnin mittainen jakso on kuvattu yhdellä otolla.
Mistään kamaridraamasta ei silti ole kyse. Yhden jakson aikana siirrytään lokaatiosta toiseen joko ilmateitse tai auton kyydissä. Kamera menee tarvittaessa läpi vaikka ikkunasta. On intensiivisiä kuulustelukohtauksia, vauhdikkaita takaa-ajoja ja satojen ihmisten joukkokohtauksia.
Vastaavaa ei ole ennen nähty, ja pieteetillä toteutettua sarjaa on kutsuttu tekniseksi mestariteokseksi.
Poikana olemista kuvaavan sarjan teemat resonoivat myös Suomessa, ja siksi katsoessa mieleen hiipii kysymys: voisiko tällainen syntyä meilläkin?
Ei voisi. Ja siihen on yksinkertainen syy.
Manosfääri yltää Suomeenkin
Adolescencen avausjaksossa 13-vuotias Jamie (Owen Cooper) pidätetään varhain aamulla sängystään syytettynä tytön murhasta. Jamie viedään poliisiasemalle kuulusteluihin.
Tämä on kuitenkin vain lähtöpiste sarjalle, joka tarkastelee lopulta sitä, millaista on varttua 2020-luvulla.
Peruskoulussa opettajien työ muistuttaa enemmän vikuroivan karjan kaitsemista kuin pedagogiikkaa. Nuoret huutavat törkeyksiä ja räpläävät puhelimiaan.
Verkossa Andrew Taten kaltaiset miesasiamiehet houkuttelevat poikia manosfääriin, jossa naisten ja tyttöjen kaltoinkohtelu on miesten perusoikeus. Some ja pornosivustot vääristävät lasten käsitystä seksistä ja suostumuksesta. Emojeilla kommunikointi on vanhemmille hepreaa.
Tämä kaikki on arkea myös meillä. Yle tutustui alkuvuodesta ysiluokkiin, joissa pojat puolustavat rikoksista syytettyä Tatea hanakasti. Espoolainen rehtori sanoo, että pojat puhuvat nykyään ihan eri kieltä.
Ylen kuuntelemat keskustelut yläluokilla muistuttavat Adolescencen kuvaamasta maailmasta:
Adolescencen voisi hyvin istuttaa vaikka espoolaiseen lähiöön. Teknisesti sarjan tekeminen olisi mahdollista täälläkin. Kamera-ajot ja saumattomat siirtymät ovat vaikuttavia, mutta kyllä meiltä osaamista löytyisi. Eikä puvustukseen, lavasteisiin tai erikoistehosteisiin tarvittaisi megabudjettia.
Tekeminen kaatuisi kuitenkin aikatauluun. Adolescencen ainutlaatuisuus perustuu siihen, miten huolella tekijät ovat saaneet visionsa toteuttaa.
Tuottaja: Suomessa ei harjoitella
Adolescencen ohjaaja Philip Barantini treenasi yhden oton taktiikkaa jo ravintolaelokuvassa Boiling Point (2021). Sen pääosan näytteli kokenut Stephen Graham, joka käsikirjoitti Adolescencen yhdessä Jack Thornen kanssa. Graham näyttelee sarjassa Jamien isää.
Tekijät etsivät sarjan kuvauspaikkoja pitkään, sillä ehtona oli, että paikasta toiseen piti pystyä siirtymään hetkessä. Esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa siirrytään parissa minuutissa Jamien kotoa, joka on oikea talo, studioon lavastetulle poliisiasemalle.
Kuvauksia harjoiteltiin pienoismalleilla ja paikan päällä sekä teknisen työryhmän että näyttelijöiden kanssa. Treenattavaa riitti. Kouluun sijoittuvassa kakkosjaksossa kamera sukkuloi luokasta toiseen, kun ympärillä pörrää satoja oikeita oppilaita.
Kunkin jakson kuvaamiseen oli varattu kolme viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa harjoiteltiin, kolmantena kuvattiin koko jakso kahdesti päivässä. Ottoja kertyi joka jaksosta vähintään kymmenen, joista tekijät valitsivat parhaan.
Suomessa tällainen on silkkaa utopiaa. On aivan mahdoton ajatus, että kohtauksia harjoiteltaisiin lokaatiossa päivätolkulla koko työryhmän ja kaluston kanssa.
Alalla on yhden tuottajan mukaan lentävä lause, että purkitetaan kohtauksia ilman harjoituksia. Tekijät tulevat kuvauspaikalle, lavasteet laitetaan kuntoon ja samalla ohjaaja ehtii ehkä puhua näyttelijöiden kanssa hahmoista. Sitten laitetaankin jo kamera käyntiin. Tekeminen on etupäässä selviytymistä.
Syy on tietenkin raha. Adolescencen budjettia ei ole julkistettu, mutta tekotavan perusteella puhutaan varmasti kymmenistä miljoonista euroista. Vertailun vuoksi Aku Louhimiehen sotaeepos Tuntematon sotilas (2017), josta tehtiin elokuvan lisäksi viisiosainen tv-sarja, maksoi noin seitsemän miljoonaa.
Harjoituksiin käytetty aika näkyy suoraan lopputuloksessa. Ilman yhden oton taktiikkaakin Adolescence olisi todella vaikuttavaa televisiota, koska sen näyttelijät ovat omaksuneet hahmonsa niin täysin.
Suomessa tällaisesta voidaan vain haaveilla, eikä tunnelin päässä näy valoa. Kotimainen av-ala on kriisissä, ja sarjoja tehdään vähemmän, halvemmalla ja kovassa kiireessä. Eturivin näyttelijät elättävät itseään jo raksahommilla.
Monet tuottajat uskovat, ettei pohjaa ole vielä saavutettu. Ehtiiköhän ohjaaja jatkossa edes moikata näyttelijöitään ennen kuin kamera jo käy?
