Taipumattomuus tosiasioiden edessä johti aikoinaan täydelliseen tappioon Afganistanin sodassa. Samankaltainen kehityskulku uhkaa nyt Ukrainaa, Käihkö murehtii.
Ilmari Käihkösotatieteiden dosentti
Ukraina elää kriittistä hetkeä. Vaikka kansainvälistä tukea on luvattu niin pitkäksi aikaa, kuin tarve on, tuki horjuu silti sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Tilanteessa on jotain synkän tuttua: se muistuttaa tapahtumia Afganistanissa.
Se sota kesti kaksi vuosikymmentä. Samoin kuin Ukrainassa, Afganistanissakin sotaan liittyi lännen vahva moraalinen eetos: demokratiaa ja ihmisoikeuksia piti puolustaa raakalaismaiselta tyrannialta.
Vahva vakaumus ja hyvät arvot eivät välttämättä tue hyvää ja vastuullista päätöksentekoa.
Demokratioissa sotaan ryhtymisestä päättää viime kädessä kansa, ja koska sota on kauheaa, siihen liittyviä päätöksiä perustellaan mieluummin arvoilla kuin esimerkiksi puhtailla valtaintresseillä.
Mutta vahva vakaumus ja hyvät arvot eivät välttämättä tue hyvää ja vastuullista päätöksentekoa.
Tämä nähtiin Afganistanissa, jossa Suomi muiden mukana ripustautui suuriin, mutta epämääräisiin tavoitteisiin oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.
Epämääräisiä, suuria tavoitteita on kuitenkin vaikea saavuttaa. Vähäiset panostuksemme ja sopimattomat toimintatavat tekivät tehtävästä Afganistanissa toivottoman. Joustamattoman vakaumuksemme takia jokainen kompromissi merkitsi omien arvojemme pettämistä.
Ajan saatossa turhauduimme hitaaseen edistykseen, ja unohdimme ne arvot, joiden takia sodimme Afganistanissa. Kun tukemamme hallinto romahti, kaikki puheisiimme uskoneet jäivät pulaan.
Virallisiin sotatavoitteisiimme kuului esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen. Afganistanin naisten tilanne on sodan jäljiltä nyt niin huono, että sitä kuvataan sanalla sukupuoliapartheid.
Ei ole liioiteltua sanoa, että hävisimme Afganistanin sodan täydellisesti.
Toistamme Afganistanin virheitä naiivin uskon vallassa Ukrainassa.
Pelkään, että emme ole ottaneet opiksemme: nyt toistamme samoja virheitä naiivin uskon vallassa Ukrainassa.
Kun Venäjän hyökkäys alkoi, vahva vakaumuksemme Ukrainan asian oikeellisuudesta johti velvollisuuteen tukea ”vankasti Ukrainan itsenäisyyttä, suvereniteettia, itsemääräämisoikeutta ja alueellista koskemattomuutta.”
Väkevä retoriikkamme on kuitenkin todellisuudesta vieraantunutta: autamme ukrainalaisia jatkamaan sotaa, emme voittamaan sitä.
Afganistanin sodan keskeinen oppi oli, että omahyväisyys on vaarallista. Demokratian vihollisia, ja (meidän mielestämme) heidän vastenmielisen politiikkansa vetovoimaa ei pidä aliarvioida.
Toinen Afganistanin oppi on, ettei ole viisasta pitää tiukasti kaikesta kiinni, jos se lopulta johtaa vain kaiken menettämiseen.
Vahvan vakaumuksen vaara on mustavalkoisuus, todellisuudesta vieraantunut taipumattomuus. Afganistanissa se johti huonoihin päätöksiin ja lopulta fiaskoon.
Autamme ukrainalaisia jatkamaan sotaa, emme voittamaan sitä.
Samat virheet näyttävät jatkuvan Ukrainassa. Meiltä puuttuu nytkin käsitys siitä, miltä voitto tai edes sen saavuttamisen mahdollistava strategia näyttävät.
Ukrainan tukeminen vain sodan jatkamiseksi kertoo toiveajattelusta. Siinä vain odotellaan, että jokin yllättävä käänne tulee pelastamaan meidät ja Ukrainan vaikeasta tilanteesta.
Ajatus on kuin Liisan seikkailut ihmemaassa -romaanin Irvikissalla: jos ei tiedä, minne tahtoo kulkea, ei ole väliä, minkä tien valitsee. Vastuullisen politiikan on kuitenkin perustuttava tosiasioihin – ei toiveajatteluun. Ja toisaalta – Irvikissan romaanihahmon tapaan: hyvää päämäärää ja keinot yhteen sovittavaa strategiaa on mahdoton muodostaa, ellei tiedä, mitä tahtoo.
Pelkään, että tarina Afganistanista toistuu: mahdollistamme sodan jatkamisen ilman ilmeistä loppua. Jossakin kohtaa tulee kiistämättömäksi, että olemme vaatineet enemmän, kuin mihin olemme olleet valmiit panostamaan. Jos näin käy, vedämme maton myös ukrainalaisten jalkojen alta.
On tehtävä kaikki mahdollinen, että se ei tule tapahtumaan. Jo siksi, että toisin kuin Afganistanissa, meillä on Ukrainassa huomattavasti vahvempia itsekkäitä intressejä. Ukrainan romahtamisen estäminen on sekä moraalisesti oikein että strategisesti viisasta.
Nykymenolla Ukrainan sodan lopputulos tulee olemaan huonompi, kuin se voisi olla. Parempaan lopputulokseen päästään vain tosiasiat tunnustavalla strategialla.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, jonka mielestä meillä on velvollisuus oppia jo käydyistä – ja ennen kaikkea hävityistä – sodista tulevaa varten.
