Gazan sodan taustalla on yksi maailman pitkäaikaisimmista konflikteista. Konflikti on kilpistynyt toisaalta Israelin valtion turvallisuuteen siihen laajalti vihamielisesti suhtautuvassa Lähi-idässä ja toisaalta palestiinalaisten toteutumattomiin tavoitteisiin omasta itsenäisestä valtiosta.
Tämä opas alkaa reilun sadan vuoden takaa.
Konfliktin alkuperä
Nykyisen Israelin käsittävä alue sekä palestiinalaisalueet vakiintuivat Britannian hallintaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Yli 90 prosenttia alueen väestöstä oli tuolloin arabeja ja alle 10 prosenttia juutalaisia.
Alueelle perustettiin brittiläinen hallintoalue vuosiksi 1923–1948. Britannia edesauttoi sinä aikana juutalaisten maahanmuuttoa ja tuki ajatusta juutalaisten kansallisvaltion perustamisesta Palestiinan alueelle.
Israelin valtion synty
Seuraava iso askel alueen historiassa oli, kun YK:n yleiskokous sopi toisen maailmansodan jälkeen suunnitelmasta jakaa alue arabien ja juutalaisten valtioiksi.
Jerusalem jäi suunnitelmassa kansainväliseen hallintaan.
Suunnitelmalle antoi pontta Euroopan juutalaisten kansanmurha eli holokausti, jossa natsit murhasivat sotavuosien aikana kuusi miljoonaa juutalaista valtaamillaan alueilla ja Saksassa.
YK:n suunnitelma jakoi Välimeren pohjukan alueesta 56 prosenttia juutalaisvaltiolle ja 44 prosenttia arabivaltiolle. Juutalaisjohtajat hyväksyivät suunnitelman, mutta Arabiliitto torjui sen.
Arabien ja juutalaisten keskinäinen väkivalta oli yltynyt Britannian hallinnon alla. Juutalaisväestö oli kasvanut kolmannekseen alueen väestöstä, ja aiheellinen pelko maan omistuksesta ja hallinnasta painoi.
Kun Britannian hallinto alueella päättyi 14. toukokuuta 1948, Israel julistautui perustetuksi kansalliseksi kodiksi vainoa pakeneville juutalaisille.
Israelin itsenäisyysjulistusta seuraavana päivänä viisi arabimaata – Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak – hyökkäsi Israelia vastaan.
Palestiinalaisten pako ja karkotus
Sota kesti vuoteen 1949 asti. Muodollista rauhaa sen päätteeksi ei solmittu.
Sodan tuloksena 700 000 palestiinalaista joutui pakenemaan kodeistaan. Palestiinalaiset tuntevat tapahtumat nimellä nakba eli katastrofi.
Pakolaisia päätyi naapurimaihin Jordaniaan, Libanoniin ja Syyriaan. Heitä asettui myös Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin sekä Gazaan.
Jordania oli ottanut sodassa haltuunsa Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, Egypti puolestaan Gazan.
Palestiinalaiset, jotka jäivät nykyisen Israelin alueelle, muodostavat nyt noin viidenneksen Israelin väestöstä.
Gazassa palestiinalaisia on nykyisin noin kaksi miljoonaa ja Länsirannalla kolme miljoonaa.
Lisää sotia seurasi
Gaza pysyi Egyptin hallinnassa vuoteen 1967 saakka. Gazalaiset saivat sinä aikana opiskella ja työskennellä Egyptissä.
Vuonna 1967 Israel soti naapureitaan vastaan niin sanotun kuuden päivän sodan.
Israel aloitti sodan yllätyshyökkäyksellä Egyptiä ja Syyriaa vastaan.
Sodan tuloksena Israel valloitti Jordanialta Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, Syyrialta Golanin kukkulat ja Egyptiltä Gazan ja Siinain niemimaan.
Gazan asukasluku oli tuolloin vajaat 400 000. Heistä 60 prosenttia oli pakolaisia.
Vuonna 1973 oli vuorossa niin sanottu Jom Kippur -sota, jonka puolestaan aloittivat Egypti ja Syyria hyökkäämällä juutalaisena pyhäpäivänä. Israel torjui hyökkäyksen kolmessa viikossa.
Vuonna 1982 Israel tunkeutui Libanoniin ja miehitti alueita Etelä-Libanonissa vuoteen 2000 asti.
Golanin ja Itä-Jerusalemin liittämistä osaksi Israelia ei ole kansainvälisesti laajalti tunnustettu. Gazaa ja Länsirantaa Israel ei ole liittänyt itseensä, ja myös niitä pidetään Israelin miehittäminä alueina. Tämän vuoksi Israelin siirtokuntia Länsirannalla pidetään laittomina.
Yhdysvallat tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi vuonna 2017.
Israel vetäytyi Gazasta vuonna 2005
Israel alkoi miehittää Gazaa ja perusti sinne siirtokuntia 1960-luvun lopulla kuuden päivän sodan jälkeen. Se myös piti siellä sotilaitaan siirtokuntien turvana.
Sotien ohella alueella on ollut kaksi palestiinalaisten kansannousua, eli intifadaa, vuosina 1987–1993 ja 2000–2005.
Jälkimmäisen aikana Hamas ja muut äärijärjestöt tekivät muun muassa itsemurhaiskuja israelilaisia vastaan, ja Israel puolestaan iski palestiinalaiskohteisiin panssareilla ja ilmaiskuilla.
Vuonna 2005 Israel veti sotilaansa ja siirtokuntalaiset pois Gazasta.
Parinkymmenen siirtokunnan pito ja turvaaminen olivat käyneet kalliiksi Israelille ja vastoin oman puolueensa tahtoa pääministeri Ariel Sharon runnoi läpi Israelin vetäytymisen Gazasta.
Vuonna 2006 palestiinalaisalueilla järjestettiin parlamenttivaalit, jotka äärijärjestö Hamas voitti. Vuonna 2007 järjestö otti väkivalloin Gazan hallintaansa. Länsiranta jäi Fatah-puolueen johtaman, kansainvälisen yhteisön tunnustaman palestiinalaishallinnon käsiin.
Israel ja Gazasta käsin operoivat ääriryhmät ovat säännöllisesti ottaneet yhteen. Isoimmat yhteenotot ajoittuvat vuosiin 2006, 2008, 2012, 2014 ja 2021.
Väkivallan kierre Hamasin ja Israelin välillä jäi pysyväksi.
Hamas kieltäytyy tunnustamasta Israelia. Hamas katsoo, että sen aseellinen toiminta on vastarintaa miehitystä vastaan. Yhdysvallat, Euroopan unioni ja monet muut maat taas ovat nimenneet Hamasin terroristijärjestöksi.
Näin konfliktia on yritetty ratkaista
Egyptistä tuli vuonna 1979 ensimmäinen arabimaa, joka allekirjoitti rauhansopimuksen Israelin kanssa.
Siinai palautui Egyptille rauhansopimuksen toimeenpanossa vuonna 1982.
1990-luvun alussa Lähi-itä oli lähimpänä pysyvää rauhaa kuin kertaakaan aiemmin tai myöhemminkään. Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja Palestiinalaisten vapautusliikkeen PLO:n johtaja Jasser Arafat kättelivät toisiaan Valkoisen talon pihalla vuonna 1993 niin sanotun Oslon sopimuksen kunniaksi.
Sopimus loi puitteet palestiinalaisten määräaikaiselle itsehallinnolle Gazassa ja Länsirannalla sekä lopulliseen rauhaan johtaville neuvotteluille.
Oslon prosessi ei kuitenkaan ole johtanut rauhaan. Sopimuksen ulkopuolelle jätettiin vaikeimmat kysymykset, kuten Itä-Jerusalemin mahdollinen tunnustaminen palestiinalaisten pääkaupungiksi sekä Israelin siirtokuntien tulevaisuus. Näitä kysymyksiä ei ole ratkaistu vieläkään.
Rauhanprosessi jäätyi vuonna 2014 täysin.
Yhdysvallat pyrki presidentti Donald Trumpin hallinnon aikana luomaan suhteita Israelin ja arabimaiden välille. Palestiinalaiset boikotoivat hanketta, koska neuvottelut ohittivat kahden valtion malli Israelin ja Palestiinan valtioista.
Lokakuussa 2023 alkanut Gazan sota on diplomaattisesti vaikea Saudi-Arabialle sekä muille arabimaille, jotka olivat solmineet kahdenväliset suhteet Israeliin.
Tällaiset palestiinalaisalueet ovat nyt
Palestiinalaisalueet sijaitsevat Gazassa, Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa, eivätkä ne ole maantieteellisesti yhteydessä toisiinsa.
Gazaa on hallinnut Hamas vuodesta 2007 lähtien. Alue on ollut koko ajan Israelin jonkinasteisten saartotoimien alaisena. Egypti on osallistunut saartoon.
Oslon sopimus jakoi Länsirannan Israelin ja palestiinalaishallinnon alaisiin alueisiin. Reilusti yli puolet alueesta on täysin Israelin sotilashallinnon alaisuudessa.
Maltillisempi Fatah ja islamistinen Hamas ovat toistensa kilpailijoita.
Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia pidetään Israelin miehittäminä alueina.
Jännitteitä israelilaisten ja palestiinalaisten välille on viime vuosina kasannut israelilaisten muutto Länsirannalle.
Yli puoli miljoonaa israelilaista asuu siirtokunnissa Länsirannalla ja yli 200 000 Itä-Jerusalemissa. Israel on perustanut näitä juutalaisten siviiliyhteisöjä miehittämälleen alueelle vuodesta 1967 asti. Jatkuvasti laajenevien siirtokuntien katsotaan tekevän palestiinalaisvaltion perustamisen käytännössä mahdottomaksi.
Kansainvälinen yhteisö pitää siirtokuntia yleisesti laittomina.
Tyytymättömyyttä lisää se, että Israelin miehitys rajoittaa palestiinalaisten liikkumisvapauksia, kansalais- ja poliittisia oikeuksia sekä toimeentulon mahdollisuuksia.
Lähi-idän konfliktin ymmärtämiseksi on hyvä tuntea myös eri liittolaissuhteet alueella. Niistä voit lukea tästä jutusta:
https://yle.fi/a/74-20084536
Hymiökartta näyttää yhdellä silmäyksellä, millaiset välit Lähi-idän riitaisilla pelureilla on
Ylen työryhmä
Lähteet: AP, Reuters
Muita lähteitä: Al Jazeera, BBC, The New York Times, The Washington Post, YK
