Kilpisjärven tutkimusaseman entisen amanuenssin kotona kesäkukatkin kukkivat läpi kaamoksen. Vanhimpaan kasviin ei kukaan ole uskaltanut koskea vuosiin.
Kilpisjärveläisen Rauni Partasen tammikuisella parvekkeella on jotain outoa. Kesäkukkina tunnetut aniliininpunaiset pelargoniat kukkivat siellä keskellä pimeintä kaamostalvea – siis parvekkeella, pakkasen ja viiman syleilemässä Suomen Käsivarressa.
Eikä siinä vielä kaikki.
Partasen autotallissa paistaa kolme keinotekoista aurinkoa. Ne pitävät autotallissa elossa pientä vihreää viidakkoa. Talliin kun on koottuna tällä hetkellä yhteensä noin 150 erilaista kasvia ja 35 eri lajiketta erilaisia pelargonioita ja muita huonekasveja.
Joukossa on myös arvokkaita ja harvinaisia sormi- ja tähtipelargonioita.
– Oli minulla ennen näitä paljon enemmän. Oli sellaisia kaksimetrisiä pelargonioita, mutta nyt on nämä. Puoliso on kyllä sanonut, että tänne autotalliin pitäisi laittaa auto näiden kasvien tilalle. Nyt auto on tuolla lumessa, Partanen toteaa.
Keinoaurinkojen eli kasvilamppujen lisäksi autotallissa kiertää Partasen itse rakentelema kastelujärjestelmä.
– Jos ei kylältä löydy kastelijaa, niin eihän täältä minnekään voi lähteä. Siksi on pitänyt rakentaa tällainen kastelujärjestelmä. Lamput toimivat sitten ajastimella. Ne ovat led-lamppuja, joten sähkölasku pysyy kohtuullisena.
50 vuotta vanha jättiläiskaktus, johon kukaan ei uskalla koskea
Autotallin lisäksi kasveja riittää myös muualle taloon.
Vanhin niistä lymyää Partasen olohuoneen nurkassa. Paikka on valikoitunut siksi, ettei kenelläkään ole ollut voimia siirtää 50 vuotta vanhaa ja kymmenien kilojen painoista kultasiilikaktusta minnekään muualle.
Varsinkin kun sen piikit pistävät armotta kaikkia, jotka siihen uskaltavat koskea.
– Jonnekin se siitä pitäisi saada ennen kuin se kaatuu ja rikkoo ikkunan. Mutta se pitäisi varmaan vinssata jonnekin muualle. Ei siihen uskalla koskea, Partanen sanoo.
Toisella puolella huonetta puolestaan tilaa valtaa lattiasta kattoon ulottuva valtava peikonlehti.
– Se vie tilaa tästä olohuoneesta varmaan monta kuutiota, Partanen arvioi.
Pohjoiseen eksynyt savolainen biologi
Viidakkoa kilpisjärveläisessä omakotitalossa kasvattava Partanen ei ole aivan tavallinen multasormi.
Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman eläköitynyt amanuenssi on intohimoinen kasvitieteilijä, myös talvella kun lumi peittää liki kaiken tavallisen kasvuston.
Alun perin savolaisen biologian opiskelijan piti tulla pohjoiseen vain yhdelle kurssille, mutta nyt hän on viihtynyt Saanan kupeessa jo kohta 45 vuotta.
– Olin ilmoittautunut vain yhdelle talviekologian kurssille tänne. Lunta oli joka paikassa, mutta tutkailin kirjoista, mitä kaikkia kasveja kaiken lumen alla Kilpisjärvellä mahdollisesti kasvoi.
Partanen häkeltyi tunturilajien runsaudesta ja halusi jäädä Kilpisjärvelle kesäksi, ja syksyksi ja taas talveksi.
Väitöskirjan aineisto tuhoutui laboratoriossa
Kuusi vuotta myöhemmin Partanen sai vakituisen viran biologisen aseman amanuenssina. Myöhemmin titteli vaihtui palvelukoordinaattoriksi.
Haaveena oli tehdä väitöskirja mustikan sadon vuosivaihteluista. Aineisto oli valmiina analysoitavaksi Oslon yliopistolla, mutta materiaali paloi yliopistolla sattuneessa laboratoriopalossa. Samalla koko väitöstutkimukselta katosi pohja.
Tieteellisiä artikkeleita Partaselta löytyy silti liuta, samoin kuin kirja Suomen tunturikasvio yhdessä Henry Väreen kanssa. Eläkkeelle Partanen jäi yliopistolta reilut kolme vuotta sitten.
Kiireinen hän on silti, eikä lomallekaan pysty lähtemään ainakaan kovin pitkäksi aikaa – kastelujärjestelmistä ja automaattivalaisimista huolimatta.
– Lemmikkejä minulla ei ole, mutta kasvit ja vihreys on ollut minulle aina tärkeää, Partanen sanoo.
