Se oli ihana ja aurinkoinen pakkaspäivä.
Vanginvartija Mari Kivelä-Brotkin on ollut aamun töissä, käy kotona ja suuntaa takaisin Pelson vankilaan.
Poliisikuulusteluissa kysytään myöhemmin tarkkaa aikaa. Mari muistaa vain, että se oli hieman ennen kahta.
Matkalla työpaikalle häntä vastaan ajaa valkoinen Saab, jonka kyydissä hän ehtii nähdä kaksi miestä.
Ajavatpa lujaa, hän ajattelee.
Vielä Mari ei aavista mitään. Palaset loksahtavat paikalleen vasta myöhemmin illalla.
On maanantai, 23. helmikuuta vuonna 2004.
Kello 14.07 Pelson vankilasta soitetaan hälytyskeskukseen. Vankilasta on paennut väkivaltaisesti kaksi vankia.
Tarvitaan ambulanssia. Kaksi vankilan työntekijää on loukkaantunut vakavasti.
Karanneet vangit Toni Heikkilä ja Mikko Moilanen ovat paenneet toisen pahoinpidellyn työntekijän henkilöautolla.
Vankilan sisällä tieto tapahtumista liikkuu hitaasti. Vanginvartija Tapio saa päivystävältä esimieheltä käskyn mennä vankilan vieressä olevaan vanhaan rivitaloon, jossa toimi vangeille järjestetty kirveskurssi.
– Emme tienneet, mitä siellä on tapahtunut. Ei oikein kukaan vielä tajunnut.
Tapio ei esiinny jutussa omalla nimellään yksityisyytensä suojaamiseksi.
Rivitalon pihalla seiniin nojailee kalpeita vankeja. Tapio suuntaa sisälle toisen työntekijän kanssa. Siellä aukeaa näkymä, jota hän ei unohda koskaan.
– Kovin tilanne, johon olen ikinä joutunut.
Vankilassa opettajana toiminut mies on vakavasti loukkaantunut ja taistelee hengestään.
Toinen vankilan työntekijä, vanginvartija, on kuollut.
80 kilometrin päässä Muhoksella pakenijoiden matka pysähtyy poliisin piikkimattoon. Heikkilä ja Moilanen otetaan kiinni.
Kello on 14.49. Paosta on kulunut aikaa alle tunti.
Tapaus jää suomalaiseen rikoshistoriaan. Vanginvartija on kuollut virkatehtävissä Suomessa. Se on äärimmäisen harvinaista.
Vanginvartijoina yhä työskentelevät Mari ja Tapio ovat kuitenkin huolissaan, että vastaavaa voi sattua tulevaisuudessa. Vankiloiden turvallisuustilanne on heidän mielestään niin huono.
– Se on jäänyt kaivelemaan, kun me vuosia myöhemmin tämän tapauksen jälkeen olimme vailla turvallisuuden parannuksia. Yritimme sanoa, että voisi sattua toinen tapaus, jos puutteita ei saada kuntoon. Silloinen johtaja sanoi, ettei sitä saisi muistella, että se pitäisi unohtaa, Tapio kertoo.
– Sellaista johtajaa ei löydy, joka voi meidän puolesta päättää, että meidän pitäisi unohtaa se.
Vankiloille annettu raha on vähentynyt tasaisesti. Se näkyy vanginvartijoiden työssä konkreettisesti.
Vartijat kertovat, että henkilökuntaa on liian vähän, yksintyöskentely on lisääntynyt, vankien tietojen hakeminen on vaikeutunut uuden tietojärjestelmän myötä, psykologipalveluita vangeille ei ole ja yhteistyö muiden viranomaisten kanssa on vähentynyt merkittävästi.
Samaan aikaan vankilat ovat ääriään myöten täynnä.
– Pitääkö jotain sattua, ennen kuin ymmärretään, että jotakin pitäisi tehdä? Tapio kysyy.
Koulutuksia on lisätty, mutta siihen ei ole Tapion mielestä kunnolla resursseja. Niitä pitäisi käydä valvontatyön ohella, eikä se ole mahdollista.
– Turvallisuus käsitetään eri tavalla eri tasoilla. Tuntuu, että päättäjät vain puhuvat siitä. Me täällä ruohonjuuritasolla joudumme elämään turvallisuuden puutteen kanssa. Siltä se meistä tuntuu, Tapio kertoo.
Operatiivisen toiminnan ohjausyksikönpäällikkö Antti Kanerva Rikosseuraamuslaitokselta myöntää, että turvallisuustilanne on heikentynyt viime vuosina. Yksi syy on se, että Rikosseuraamuslaitoksella on tällä hetkellä noin 400 henkilötyövuotta liian vähän ja vankilat ovat yliasutettuja.
Vanginvartijoiden kohtaama väkivalta on hänen mukaansa silti harvinaista. Sitä voi kuitenkin silloin tällöin esiintyä.
Kehitystäkin on tapahtunut: vuosien saatossa turvatekniikkaan on panostettu, henkilökunnan ja vankien välistä vuorovaikutusta on parannettu ja vaarallisille vangeille on perustettu omia osastoja.
Vielä vuonna 2004 niitä ei ollut.
Järjetön ja raukkamainen teko
Heikkilä ja Moilanen olivat jokseenkin tuttuja Marille ja Tapiolle. Vanginvartijat eivät muista, että heidän kanssaan olisi ollut mitään ongelmia.
– Vangit ovat tavallisia ihmisiä, kun ovat selvinpäin. Mutta monesti teot, joiden takia he ovat tänne joutuneet, on tehty jonkun aineen vaikutuksen alaisena. Se muuttaa näitä ihmisiä ja tekee heistä arvaamattomia, Tapio sanoo.
Poliisikuulusteluissa Heikkilä ja Moilanen kertovat, että olivat saaneet idean paosta juotuaan itse valmistamaansa kiljua.
Alun perin tarkoituksena oli vain kolkata vartija ja opettaja, jotta he pääsevät karkuun.
Pahoinpitelyssä he käyttivät välineinä opetustilasta löytyviä välineitä. Kumpikaan ei osaa sanoa, miksi väkivalta karkasi käsistä.
Tapion ja Marin mielestä teko oli täysin järjetön ja raukkamainen.
– He olisivat päässeet karkuun helpommallakin tavalla, Mari sanoo.
Moilasen ja Heikkilän tuomiot eivät olleet Pelson vankilan kovimmasta päästä: toinen istui tuomiota törkeästä ryöstöstä, toinen törkeästä vapaudenriistosta.
– Kyllä silloinkin on mietitty sitä, että ketä pystytään mihinkin laittamaan. Tämän tapauksen jälkeen arviointia muutettiin tiukemmaksi joksikin aikaa, kunnes se taas unohtui, Tapio kertoo.
Risen Kanervan mukaan vankiloiden turvallisuudelle oleellista on vankien yksilöllinen arviointi, jonka perusteella rangaistusajan suunnitelma ja vangin sijoitus tehdään.
Arviointia tekevät useat asiantuntijat. Silti ei ole yksinkertaista arvioida, ketkä vangeista ovat vaarallisia.
Osaa vangeista pidetään vaarallisina, jos he ovat vapaana vaarallisia toisen ihmisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle.
Samat vangit eivät välttämättä ole vaarallisia vankeusaikana.
Rikos ei jäänyt viimeiseksi
Sekä Moilanen että Heikkilä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 2005.
Molemmat vapautuivat vuonna 2022 istuttuaan tuomioitaan noin 19 vuotta. Helsingin hovioikeus totesi Heikkilän vapauttamispäätöksessä, ettei arvio Heikkilän riskistä syyllistyä uusiin väkivaltarikoksiin puolla vapauttamista.
Toisin sanoen asiantuntijoiden mielestä Heikkilä voisi hyvinkin syyllistyä uuteen väkivaltarikokseen. Helsingin hovioikeus kuitenkin päätyi vapauttamaan Heikkilän.
Se suututtaa Maria ja Tapiota.
– Tuntuu tyhjältä, että koitetaan tehdä työtä ja antaa arvioita vangeista, mutta niitä ei pidetä minään, Tapio sanoo.
Heikkilä syyllistyi uuteen väkivaltarikokseen vain puoli vuotta vapautumisensa jälkeen. Asian käsittely on kesken Turun hovioikeudessa.
Mariin ja Tapioon 20 vuotta sitten tapahtuneet teot jättivät ikuisen jäljen. He uskovat jäljen jääneen kaikkiin, jotka olivat töissä sinä päivänä. Osa lopetti työt vanginvartijana tapauksen jälkeen.
Työtään he eivät kuitenkaan pelkää.
– Ei tätä työtä voi tehdä, jos pelkää. Mutta kyllä se sen jäljen jätti, että ihmismieli on aika arvaamaton, Mari sanoo.
Kahden perheen elämä muuttui teon jälkeen lopullisesti. Yle lähestyi teossa vammautuneen opettajan vaimoa haastattelupyynnöllä, mutta hän ei halunnut antaa varsinaista haastattelua.
Jotain hän kuitenkin halusi aiheesta lausua.
Pahinta on ollut teosta aiheutunut henkinen tuska, hukkaan valuneet vuodet ja yksinäisyys.
Oman painotaakkansa on tuonut myös taloudellinen puoli, kun puolison tulot eivät enää ole yhteisessä käytössä kuten ennen.
Yhteiskunnalta apua ei ole tullut. Ei ainakaan sellaista, joka olisi oikeasti auttanut.
– Näinkin voi elämä mennä.
