Jenni Pääskysaaren vuosien haave muuttui hetkessä painajaiseksi: ”Kiroilin, panikoin ja syyttelin itseäni”

Ystävän nopea tarjous pelasti kirjailija-juontajan pitkäaikaisen haaveen.

Elämäni moka -juttusarjassa julkisuudesta tuttu ihminen kertoo virheestään. Tällä kertaa mokansa paljastaa juontaja-kirjoittaja Jenni Pääskysaari.

Olen kirjoittanut työkseni yli kaksikymmentä vuotta. Kirjoitan päivittäin; kirjoja, tv-ohjelmia, konsepteja ja oikeastaan mitä vaan. Läppärini on luottolaitteeni, työhuoneeni, muistini ja aivojeni jatke, ja se kulkee mukanani kaikkialle.

Usein en tiedä, mitä ajattelen jostakin asiasta, ennen kuin olen kuljettanut aiheen sormieni kautta läppärille ja jäsentelen kirjaimet, sanat ja sitä myöten ajatukseni oikeaan järjestykseen.

Viime vuonna ilmoittauduin pitkän pohdinnan jälkeen mukaan kehutulle kirjoitusretriitille. Se järjestettiin Etelä-Ranskassa, enkä innostukselta meinannut pysyä housuissani.

Olin haaveillut osallistumisesta vuosia ja säästänyt rahaa sitä varten – tämä olisi myös ainoa ulkomaanmatkani vuosiin, ottaisin siitä kaiken irti.

Tein retriittiä varten perusteelliset suunnitelmat, kasasin olemassa olevat taustamateriaalit ja tekstiaihiot koneelle, ja lähdin hakemaan lisäpotkua romaani-ideaani, jonka halusin saada lentämään.

Syyskuussa 2024 lähtöpäivä koitti. Yli-innokkaana olin kentällä kaksi tuntia etuajassa ja nousin lentokoneeseen otsassani hehkuva teksti ”TÄSSÄ SITÄ VAAN KUULKAA MENNÄÄN UPEAAN KIRJOITUSRETRIITTIIN ETELÄ-RANSKAAN ROMAANIA KIRJOITTELEMAAN.”

Kone laskeutui Amsterdamiin, missä vaihtaisin Toulousen koneeseen. Kentällä suuntasin ensimmäisenä naistenhuoneeseen. Laskin käsilaukkuni lattialle ja istahdin pöntölle.

Siinä lorotellessani katseeni osui avonaisen laukkuni sisältöön.

Väsyneet ja raukeat silmäni vaelsivat edestakaisin. Jokin ei ollut nyt kohdallaan, jotakin puuttui. Jotakin isoa, ohutta, metallinhohtoista, vaaleanpunaista ja niin tuttua EI näkynyt laukussa.

Ei saatana.

Olin Amsterdamissa matkalla elämäni kirjoitusretriitille, mutta ainoa ja tärkein työkaluni – läppäri – oli kotona Helsingissä. Vähän sama asia, jos lätkänpelaaja olisi menossa jäälle ilman luistimiaan tai viulisti konsertoimaan ilman soitintaan.

Kiroilin, panikoin ja syyttelin itseäni. Onneksi rakas ystäväni Emma oli mukana reissussa ja itseruoskintani keskellä hän rauhoitteli, että saisin lainata hänen konettaan, hän voisi kirjoittaa pädillään.

Tämän sekoilun jälkeen en todellakaan tule unohtamaan tosiystäväni uhrautumista, enkä tietokonettani enää koskaan.