Kansa voi ohjata metsäalan toimintaa, mutta se vaatii päättäväisyyttä, kirjoittaa Kauppinen.
Juha Kauppinenkirjailija, biologi
En olisi 10 vuotta sitten uskonut, että Suomi pian kuohuu kokonaisen kuukauden raakuista. Se, mitä Hukkajoella tapahtui, oli törkeää, tuhansien ikiaikaisten luontokappaleiden tappaminen yli ajamalla ja tukehduttamalla. Kohu siitä nousi, koska teko värähteli syvällä. Media ei yksin tuollaista nostata. Tarvitaan iso kaikupohja.
Raakkujen tappaminen ottaa aivoon sitä enemmän, mitä kauemmin on etsinyt entisiä retkipaikkojaan revittyjen maisemien keskeltä.
Raakuissa nähdäkseni manifestoitui pinnan alla kytenyt kiukku, laaja tyytymättömyys metsien kohteluun ylipäänsä. Se, kuinka metsät runnellaan avohakkuin, vedet sotketaan ojituksin ja metsälajisto riutuu. Raakkujen tappaminen ottaa aivoon sitä enemmän, mitä kauemmin on etsinyt entisiä retkipaikkojaan revittyjen maisemien keskeltä.
Metsäalalla mielellään hyristään, kuinka omistaja itse tietää parhaiten mitä metsille kuuluu tehdä. Tuossa ajatuksessa huokuu alan ylimielisyys. En minä tontillanikaan voi tehdä mitä huvittaa, esimerkiksi rakentaa piharakennusta ilman naapurin lupaa, vaikka tontti on minun omaisuuttani. Ja hyvä niin.
Mielestäni raakkujen tapaus, 50 hehtaarin avohakkuu lähes tuon upean joen rantaan saakka kuvastaa metsäalan vallantäyteisyyttä. Tapaus oli toki erityinen, ja siitä on käynnissä rikostutkinta. Mutta jotain tuollaista voi odottaa, kun tarpeeksi hoetaan, että omistajahan se itse päättää.
Hukkajoen tapaus oli esimerkki siitä, kuinka metsiä käytetään Suomessa. Raivo nousi siksi.
En ole nähnyt juttuja siitä, mihin Hukkajoen puu päätyi, enkä tiedä menikö se parinsadan kilometrin päähän Kemin tehtaalle, jonka suuresta puuntarpeesta on oltu huolissaan. Mutta tämä metsienkäytön tyyli tulee jatkumaan, tavalla tai toisella, koska tehtaiden puunnälkä ei sammu.
1980-luvun lopussa kansa muutti metsienkäytön suuntaa vaatiessaan Metsähallitusta säästämään valtion vanhoja metsiä.
Mitä kansalainen voi tehdä, paitsi länkyttää? Kansa voi paljonkin. Tai voisi. Mutta se vaatisi valmiutta ja halua toimia tässä kaiken selfiehumalan ja työn ja arjen kuorman keskellä.
1980-luvun lopussa kansa muutti metsienkäytön suuntaa vaatiessaan Metsähallitusta säästämään valtion vanhoja metsiä, joita aktivistit puolustivat Talaskankaalla ja muissa niin sanotuissa metsäsodissa. Metsähallitus ei tahtonut uskoa. Kansa pakotti uskomaan.
Metsähallituksen historiikki Metsävaltio kertoo: ”Suojelukysymysten saadessa yhä enemmän julkisuutta oli olemassa vaara, että suojelua vastustava Metsähallitus menettää yhteiskunnallisen luottamuksensa. Tämä vaara oli todellinen”. Rajua tekstiä.
Vanhoja metsiä puolustivat tuolloin Ismo Alanko, J. Karjalainen ja Eppu Normaali. ”Tällaista kokoonpanoa vastaan minkä tahansa yrityksen tiedotusosasto olisi ollut voimaton”, historiikki kertoo. Kansa oli hurjana: kun luontojärjestöt keräsivät nimiä vanhoja metsiä puolustavaan Metsäadressiin, niitä kertyi ällistyttävät noin 220 000 kappaletta.
Metsähallituksen oli pakko muuttua. Perustettiin luonnonsuojelun alueorganisaatio. Vanhoja metsiä kartoitettiin ja suojeltiinkin.
Onko kansalla yhä tällaista voimaa? Uskon näin. Liikehdinnän voisi aloittaa valtion vanhojen metsien puolustamisesta. Se olisi taloudellisestikin kannattavaa.
Jos hallitus tarttuisi asiaan kunnolla, eikä pyrkisi välttelemään vanhojen metsien suojelua kuten se on viime aikoina tehnyt, tämä olisi signaali, joka heijastuisi myös muuhun metsien käyttöön.
Juha Kauppinen
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kirjailija ja biologi.
