Laura Levänen oli aina ajatellut, että hänestä tulisi hyvä äiti.
Kun lapsitoive nosti päätään vuonna 2019, odotusta ei kestänyt kauaa. Raskaus alkoi nopeasti, ja se tuntui ihanalta.
Yhdeksännellä raskausviikolla tehdyssä ultraäänitutkimuksessa kaikki näytti hyvältä. Näytöllä sykki pikkuruinen sydän. Tutkimuksen tehnyt kätilö kertoi, että nyt kun vauvan syke oli nähty, olisi epätodennäköistä, että raskaus enää menisi kesken.
Pariskunta antoi ajatustensa vaeltaa tulevaan vauva-arkeen.
Alitajunnassa kaihersi silti pelko: mitä vain voi tapahtua.
Oudot flunssaoireet tulkittiin aluksi väärin
Hieman ennen raskauden puoliväliä Laura sairastui.
Omituiset flunssaoireet ja keskellä yötä alkanut oksentelu tulkittiin päivystyksessä ensin munuaisaltaan tulehdukseksi, mutta parin päivän päästä diagnoosi osoittautui vääräksi. Oireiden syy ei kuitenkaan selvinnyt, eikä vauvan vointia tutkittu. Laurasta se tuntui kummalliselta.
Pian Laura alkoi ihmetellä vatsansa kovettumista. Luultavasti vaarattomia harjoitussupistuksia, tyynnyttelivät raskauspäivystyksen työntekijät puhelimessa. Tuntui kuitenkin siltä, ettei kaikki ollut kunnossa. Oli pakko päästä tutkittavaksi.
Olet nyt kyllä oikeassa paikassa. Lääkärin sanat pysäyttivät. Vauva oli terve ja elossa, mutta synnytys oli alkamassa – aivan liian aikaisin.
Vauvan syntymää yritettiin lykätä ja Laura joutui vuodelepoon. Seuraavat kahdeksan päivää Laura makasi sairaalasängyssä, naputteli viestejä tuttavilleen ja itki vauvan potkiessa vatsassaan.
Läheiset yrittivät vielä luoda toivoa. Raskausviikkoja oli kuitenkin takana vasta kaksikymmentä. Vauva ei tulisi selviämään.
Synnytys käynnistettiin ja Lauraa valmisteltiin edessä olevaan. Siihen, mitä tapahtuisi ja miltä vauva saattaisi näyttää.
– Koska viikko oli ollut niin piinaava, oli lopulta tietynlainen helpotus, kun kaikki oli ohi.
Vauva oli liikkumaton ja täydellinen. Pienet sormet, varpaat ja kynnet. Laura ja puoliso pitelivät poikaa kämmenellään, ottivat kuvia, suukottelivat, hellivät ja itkivät.
Paperille painettiin muistoksi pikkuruiset jalanjäljet.
Lapsettomien lauantai vaihtui toivottomaan äitienpäivän aamuun
Laura oli shokissa ja mieli turta. Oli saatava tietää, mitä oli tapahtunut. Miksi heidän lapsensa ei ollut saanut elää?
Luultavasti vain huonoa tuuria, pariskunnalle kerrottiin.
Uudelle raskaudelle annettiin heti mahdollisuus. Vain kahden kuukauden päästä raskaustesti oli taas positiivinen. Surulta liikeni taas tilaa toivolle ja kiitollisuudelle.
Laura lepäsi, pelkäsi ja lepäsi.
17. raskausviikolla vatsassa tuntui omituista nipistelyä. Tutkimuksissa kaikki näytti kuitenkin hyvältä.
Mikään ei valmistellut shokkiin, joka odotti vain parin päivän päässä.
Äitienpäivää edeltävänä lapsettomien lauantaina Lauran olo oli kummallisen tukala. Sairaalasta kehotettiin seuraamaan tilannetta, mutta Laura ei suostunut odottamaan.
Uutiset kuultuaan Laura romahti. Synnytys oli taas alkamassa. Laura kärrättiin samaan huoneeseen, jossa kuollut esikoinen oli syntynyt vain joitakin kuukausia aiemmin.
Vaikka mieli oli murtunut tuhansiksi pirstaleiksi, synnytys sujui rauhallisesti. Kaikki tuntui toivottoman tutulta.
Äitienpäivän aamuna syntyi pieni, eloton poika. Myös hän oli täydellinen.
Viimeisenä oljenkortena elämän lanka
Ensimmäisellä kerralla Laura ja puoliso olivat tuudittautuneet ajatukseen siitä, että heillä oli käynyt vain huono tuuri.
Toisen kerran jälkeen kauhu ja epätoivo ottivat vallan.
– Että nyt tässä on johdonmukaisuus, johon biologinen lapsihaaveemme kaatuu.
Pariskunta päätti hakeutua tutkimuksiin yksityiselle puolelle.
Selvisi, että ongelmien syynä oli synnynnäinen kohdunkaulan heikkous, jonka vuoksi vauvat eivät pysyneet kohdussa tarpeeksi pitkään.
Seuraavassa raskaudessa Lauralle päätettiin ommella kohdunkaulan tukilanka. Surun keskelle syttyi taas pilkahdus valoa.
Keskenmenoklubi syntyi surutyön tueksi
Nyt lepäätte, toivutte ja koetatte elää, kuului lääkärin ohjeistus toisen keskenmenon jälkeen.
Se ei ollut helppoa. Kun sosiaalinen media täyttyi äitienpäivänä onnellisista perhekuvista, Lauran oli pakko avata suunsa. Hän kertoi tapahtuneesta avoimesti somessaan.
– Tuntui niin vapauttavalta sanoa se ääneen.
Vastaanotto häkellytti. Myötätunnon lisäksi Laura sai monta viestiä, joissa ihmiset jakoivat omia kokemuksiaan keskenmenoista ja lapsettomuudesta.
Halusin päästä kunnolla avautumaan, etten taas töksäyttäisi jumppatunnilla satunnaiselle tutulle, että mun vauvat kuolivat.
Laura Levänen
Keskenmenoklubista tuli Lauralle turvasatama, jonka myös muut keskenmenon kokeneet ottivat avosylin vastaan.
Ihmissuhteet muuttivat muotoaan
Oli jatkettava arkea ja palattava töihin.
Ihmiset ottivat tiedon tapahtuneesta vastaan eri tavoin. Toiset kuuntelivat ja kysyivät lisää. Toiset vetäytyivät. Ehkä, koska pelkäsivät tunkeilevansa. Laurasta se kuitenkin tuntui hylkäämiseltä.
Arki tuntui olevan täynnä ansoja.
Oli jatkuvasti pelättävä, mikä seuraavaksi saisi itkemään. Etenkin muiden vauvauutiset olivat kuin puukoniskuja.
– Vaikka tietysti olisin halunnut iloita. Tunteet olivat hämmentäviä, enkä oikein tunnistanut niiltä itseäni.
Elävä lapsi mullisti maailman
Kun toisen vauvan kuolemasta oli kulunut puoli vuotta, raskaustestissä komeili taas kaksi viivaa. Ei kulunut hetkeäkään ilman pelkoa vauvan selviämisestä.
Pelko ja korona-aika saivat Lauran sulkeutumaan tiukasti neljän seinän sisälle. Vauvan vointia seurattiin usein, ja Lauran kohdunsuulle ommeltiin raskauden ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tukilanka.
Lanka teki tehtävänsä, ja kesällä 2021 perheeseen syntyi pieni tyttö. Hän oli lämmin, terve ja elossa.
– Olin niin huojentunut, kun lapsi tuli ulos kehostani. Oli sellainen olo, ettei hän ole turvassa siellä.
Tuntui uskomattomalta pitää sylissään elävää, täysiaikaista lasta.
– Tuntui siltä, että opimme taas hengittämään.
Kiitollisuus ja arjen kuormittavuus kulkevat käsi kädessä
Syksyllä 2024 Laura Leväsen kotona Espoossa on rauhallista.
Keittiön tasolle on unohtunut puolillaan oleva murokulho ja tuttipullo.
Lattialla lojuu leikkimatto, sitteri ja sekalainen valikoima lasten leluja. Seinillä komeilee kolmivuotiaan tyttären taideteoksia.
Kolmevuotiaasta on hiljattain tullut isosisko.
– Kun tulin taas raskaaksi, toivoin lääkäreiltä, että kaikki tehdään samalla tavalla kuin edellisellä kerralla.
Nyt, syksyisenä maanantaina, esikoinen on päiväkodissa ja nelikuinen kuopus vaunulenkillä isoäitinsä kanssa.
Vaikka Laura elää nyt unelmaansa, suru lasten menettämisestä ei katoa. Osin juuri siksi hänelle on tärkeää, että Keskenmenoklubi on ja pysyy.
– Keskenmenoklubi pitää yllä muistoa siitä, että vauvat ovat olleet kämmenellämme.
Lauran tarinalla on onnellinen loppu, mutta kaikilla näin ei ole.
– Keskenmenoklubi keskittyy edelleen menetyksiin, jotta keskenmenon kokemisen hetkellä löytyisi paikka, jonne uppoutua, jos kaikki muu tuntuu pahalta.
Laura tietää, että keskenmenojen tuska voi saada tulevaisuuden näyttämään toivottomalta. Hän kuitenkin haluaa tarinallaan yrittää valaa toivoa.
– Että elämä voi lopulta olla ihan hyvää, vaikka tuntuisi siltä, että kaikki on lopullisesti pilalla.
Juttua varten on haastateltu myös ylilääkäri, dosentti Maarit Mentulaa sekä apulaisylilääkäri Tarja Mynttiä HUSin naistentautien ja synnytysten osastolta.
