Omenapuiden takaa pilkistää marjapuuron värinen puutalo. Se on ollut vuosikymmeniä kotkalaisen Salmisen perheen koti.
Talon emäntä Leena-Riitta Salminen on asetellut hallaharsojen alle taimia, jotka vielä odottavat kevään alkamista.
Lähes koko elämänsä Leena-Riitta Salminen on etsinyt vanhempiaan.
Lapsuudenkoti oli vaatimaton 24 neliön mökki pienessä Liperin kunnassa Pohjois-Karjalassa. Alku ei ollut helppo.
Hän oli perheen ainoa lapsi ja kovin yksinäinen. Naapuruston lapset huutelivat alvariinsa: ”ottopentu”.
Hämmentynyt Salminen kysyi vanhemmiltaan, mistä on kyse. Selvisi, että hänet on adoptoitu. Siksi siis hänelle huudeltiin, ottolapsi.
Kun salaisuus paljastui, oli Leena-Riitta Salminen 5-vuotias. Siitä lähtien hän sai kuulla kasvattiäidiltään ilkeitä sivalluksia biologisesta äidistään.
Salmisen mielessä poukkoilivat kysymykset. Miksi biologiset vanhempani eivät pitäneet minua? Oliko minussa jotain vikaa? Löytyisikö jostain minun oma sukuni?
Valtava tarve löytää vastauksia
16-vuotiaana Leena-Riitta Salminen päätti etsiä biologisen äitinsä Martan. Joensuun poliisin avulla löytyi osoite, ja pian hän oli soittamassa ovikelloa.
Oven avasi viisikymppinen vaalea nainen.
– Joka päivä olen sinua ajatellut, oli Martta parahtanut.
Kului kymmenen vuotta. Lopulta Salminen uskaltautui kysymään isästään.
Biologinen äiti Martta väitti aluksi, ettei muista. Tyttären sinnikkään penäämisen myötä hän kertoi itkien, että isä oli sotavanki Ivan.
Salminen olisi siis Neuvostoliiton armeijassa sotineen karjalaismiehen tytär.
Seuraavat vuosikymmenet Salmisen elämä täyttyi lastenhoidosta ja töistä kuvataideopettajana.
Geenitesti paljasti karvaan yllätyksen
Ruuhkavuosien jälkeen Leena-Riitta Salmisen mielessä alkoi kypsyä ajatus etsiä isä tai ainakin selvittää hänen kohtalonsa. Kansallisarkistosta löytyi venäläisen vankileirin vankiluettelo ja oululaisen sukutukija Reijo Sauvolan avulla Suojärveltä tuntomerkkeihin sopivan Ivanin suku.
Lopulta löytyi Ivanin suvun matriarkka, jota Salminen lähti Pohjois-Karjalaan tapaamaan, perhosia vatsassaan.
– Vastaanotto oli karjalaisen yltäkylläinen! Pöydät täynnä vatruskoita ja muuta, ja minut toivotettiin tervetulleeksi, Salminen muistelee.
Yhteistyössä päätettiin tehdä lisää geenitestejä, jotta sukulaisuus vahvistuisi. Totuus selvisi: he eivät olleet sukua.
Salminen sai apua entiseltä oppilaaltaan Jere Markkaselta, jolla oli pitkäaikaista kokemusta geenitestien tulkinnasta. Tämä lupasi tulkita uuden testin tulokset.
Kuvataideopettajana elämäntyönsä tehneelle Salmiselle taide on ollut aina keino käsitellä asioita. Isä on ollut monien teosten aiheena.
Tässä vaiheessa Salminen ei enää suhtautunut etsintään kovin toiveikkaasti. Liian monta pettymystä oli jo takana. Isäksi oli ehdoteltu vuosien varrella vaikka ketä.
Salminen matkusti perheineen kesämökille. Juuri valmistuneen kalakeiton tuoksu leijui keittiössä, kun Markkanen soitti ja kehotti avaamaan sähköpostin. Siellä olisi kuva isästä.
– Nyt on isä löytynyt! Tuntui ihmeellisen ihanalta.
Videolla Leena-Riitta Salminen kertoo taulujensa äärellä, miltä isän löytyminen tuntui.
Sähköpostissa oli vierekkäin kaksi kuvaa: Salmisen ylioppilaskuva sekä nuoruuden kuva hänen isästään. Salminen huomasi heti samat tummat piirteet, silmät ja hiukset, jotka hänellä itselläänkin on. Jopa tummat silmänaluset löytyivät molemmilta.
Salminen katseli maailmaa nyt uusin silmin, helpottuneena.
– Voit kuvitella, jos yli 50 vuotta jotain asiaa itsepintaisesti etsii ja pohtii, on hieno hetki, kun asia selviää.
Isäksi paljastui supisuomalaisen pikkupaikkakunnan nokkamies.
Markkanen oli päässyt isän jäljille yhdistämällä Salmisen geenitestit sukututkimuksiin. Salmisen isän sukua oli tutkittu aina 1500-luvulle asti. Sieltä löytyi poliitikkojen lisäksi pappeja, kirjailijoita ja opettajia.
Miksi valheet ja miksi salailu?
Mielessä myllersi ja poukkoili kysymyksiä. Koko elämänsä Salminen oli etsinyt väärää miestä.
Miksi biologinen äiti oli kertonut tarinan sotavanki-Ivanista?
– Ajattelen niin, että hänen oli pakko.
1940-luvulla lapsen aviottomuus oli iso ongelma. Pienissä yhteisöissä sosiaalinen paine ja normien ylläpito olivat tiukkaa. Siksi maineen varjelemiseksi päädyttiin monenlaisiin ratkaisuihin.
– Varsinkin maaseudulla kävi usein niin, että raskaaksi tulleet nuoret äidit antoivat vastasyntyneen kasvatiksi sukulaisille ja jopa vähän vieraammille suojellakseen omaa ja perheensä mainetta, kertoo lapsuuden ja perhe-elämän historiaan erikoistunut historioitsija Antti Malinen.
Salminen uskoo, että juuri näin on hänenkin tapauksessaan käynyt. Nykyisin hän tuntee sääliä ja ymmärrystä biologista äitiään kohtaan. Tuohon aikaan tämä työskenteli suurella tilalla isän alaisena.
– Vaikuttaa siltä, että Ivanista oli kerrottu isäni maineen suojelemiseksi, sillä hän oli pikkupaikkakunnan nokkamies, jonka suunnilleen kaikki tunsivat, eikä äidillä ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä tarinassa, Salminen kertoo.
Isänsä salailua Salminen ei hyväksy, mutta hakee syytä ajan hengestä, miesten ja naisten eriarvoisesta asemasta. Salminen on kuitenkin päättänyt jättää vihoittelun, sillä olihan hän saanut isän ja kaipaamansa suvun.
Salminen on löytänyt isästään paljon tietoa, muun muassa sen että tämä oli ollut aktiivinen kuntapoliitikko.
Minäkin olin kunnallispolitiikassa 30 vuotta, että kyllä minä olen isäni tyttö.
Leena-Riitta Salminen
Isäänsä Salmisella ei ollut mahdollisuutta nähdä, sillä tämä oli kuollut vuonna 1959.
Mukana tuli myös suku ja sisaruksia
Tutkimus löysi myös sisaruksia. Heihin Salminen otti yhteyttä elokuussa 2020, miltei kuukauden sen jälkeen, kun oli saanut heistä tietää.
– Sanoin, että minua pelottaa. Laitoin geenitestien tulokset, valokuvat ja kerroin, että minulla ei ole mitään vaatimuksia, Salminen kertaa.
Sisarukset vastasivat hänelle.
– Vastaanotto oli pidättyväinen, varovainen ja jossakin kohtaa oli aika voimakas epäily, että onko se nyt varmasti totta.
Leena-Riitta Salminen sai biologisilta sisaruksiltaan tämän isälleen kuuluneen hopeisen pokaalin.
Pokaali on kunniapaikalla Salmisten kodin olohuoneen pöydällä.
Nyt yli puolen vuosisadan etsinnän päätyttyä Salminen kokee olevansa rohkeampi.
– Tiedän kuka olen ja mistä suvusta tulen. Tämän ehyempää minusta ei tule. Nyt ovat minun palikkani kasassa.
Leena-Riitta Salminen on koonnut tarinansa myös kirjaksi. ”Niin monta rakastettavaa” julkaistaan vapun jälkeen.
