Sampo Marjomaa käveli vuorelle Sumatralla ilman vesipulloa ja jäi loukkuun viidakkoon. Kokemus opetti hänelle tärkeän läksyn.
Elämäni moka -sarjassa julkisuudesta tuttu henkilö paljastaa elämänsä noloimman kömmähdyksen. Tällä kertaa vuorossa on käsikirjoittaja-ohjaaja ja esiintyjä Sampo Marjomaa.
”Olin Indonesiassa, Sumatralla sukelluslomalla vuosia sitten ystäväporukan kanssa. Asuimme pienellä saarella, jolla oli iäkkään italialaisen vanhuksen omistama mökkikylä.
Viimeisenä lomapäivänä päätin kiivetä vielä viereisen vuoren huipulle yksin, sillä kukaan ystävistäni ei ollut siitä kiinnostunut. Kysyin neuvoa italialaiselta vanhukselta, joka vakuutti, että alueelle luvattu ukkosrintama ei tule juuri tälle saarelle (tuli se) ja että polku huipulle on selkeästi merkitty (ei se ollut).
Lähdin matkaan noin kaksi tuntia ennen pimeän tuloa ilman vesipulloa, vain digikameralla varustettuna. Polku oli epäselvä, ja merkinnätkin vaikeasti tulkittavia.
Pääsin kuitenkin vuoren huipulle. Matkaan oli mennyt jo tunti, vaikka koko edestakaisen matkan piti kestää 45 minuuttia. Huipulla eteeni aukesi upea näkymä, mutta myös ukkosrintama, jonka ymmärsin iskevän pian saarelle.
Viidakko on aivan erilainen kuin meidän suomalaiset metsät. Meillä on männiköitä ja koivikoita, joissa voi nähdä kauemmas. Viidakossa kasvillisuus on sen sijaan kasvoillasi koko ajan tiheänä ja lehvästöä on monessa kerroksessa. Et yksinkertaisesti näe, mistä olet tullut.
Ilta alkoi pimetä vauhdilla ja ukkosmyrsky yltyi. Löysin kivipaaseja, joilla oli kuollutta kariketta, kuten Indiana Jones -elokuvissa. Ajattelin hetken, että jos liukuisin niitä pitkin alas, pääsisin yöksi bungalowiin. Yritin edetä, mutta lopulta ymmärsin, etten pääse alas turvallisesti.
Muistan sen hetken, kun hyväksyin kohtaloni: joko kuolen liukumalla kuolleen karikkeen peittämää jyrkkää rinnettä alas tai vietän yön metsässä. Valitsin jälkimmäisen.
Istuin tunteja läpimärkänä. Jossain kohtaa iltaa jokin keskikokoinen eläin kiersi ympärilläni ja yritin huitoa sitä puolimädällä kepilläni. Ajattelin huvittuneena, että viimeinen asia mitä näen, on Sumatran tiikerin kita. Nauroin tilanteen absurdiudelle.
Samaan aikaan ystäväni olivat huolissaan. Italialainen herra kertoi heille: ”Turha etsiä, hän on varmasti pudonnut rotkoon, löydämme hänet aamulla.”
Ystäväni olivat eri mieltä ja värväsivät mukaan vuorelle myös ranskalaisen sukellusopettajan. Hän kuuli minun huutoni yössä ja paikansi minut, muttei päässyt luokseni.
Silloin pelastusseurue haki paikalliset metsätyöläiset baarista, ja keskellä yötä nämä hobitit kiipesivät ylös ja pelastivat minut. Tarjosivat vieläpä lämmintä olutta, jota join mielelläni.
Palasin leiriin viiltokasvien runtelemana. Aamulla selvisi, että italialainen herra ei ollut käynyt vuorella kahdeksaan vuoteen ja merkinnätkin olivat metsätyöläisten puunkaatomerkkejä. Ystäväni olivat enemmänkin helpottuneita kuin vihaisia.Seuraavana päivänä lensimme takaisin Suomeen.
Tämä kokemus ei traumatisoinut minua, vaan opetti, että mokista oppii. Koko uranihan perustuu mokailuun. Olen aina ajatellut mokia mahdollisuuksina synnyttää oivalluksia – kutsun niitä mieluummin juonenkäänteiksi. Jos olisin vain kävellyt vuorelle ja takaisin, olisin ehkä kohdannut myöhemmin vielä isomman mokan.
Viidakkoseikkailustani opin: Älä panikoi ennen kuin on oikeasti pakko. Hätiköity ratkaisu voi johtaa vakaviin seurauksiin.
Ja muistakaa: älkää luottako italialaisiin eläkeläisiin, ainakaan viidakko-aiheissa.”
Sampo Marjomaa vieraili Puoli seitsemän -lähetyksessä 26.3.
