Valtion omaisuuden myynnillä ja uuden velan ottamisella on kovin vähän eroa, vaikka toisin uskotellaan, Mäkiranta pohtii.
Matias Mäkirantatutkija, taloustieteen maisteri
Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa halutaan parantaa talousosaamista, jotta jokainen ymmärtäisi sijoittamisen mahdollisuuksia sekä riskejä.
Suomalaiset todella makuuttavat suurta osaa säästöistään matalakorkoisella käyttötilillä parempikorkoisten tilien tai sijoitusten sijasta. Mutta itse olen kotitalouksien säästämisen lisäksi ihmetellyt vähintään yhtä paljon sitä, miten valtio sijoittaa omaa varallisuuttaan.
Kolme edellistä hallitusta ovat kaikki myyneet valtion omaisuutta, vaikka omaisuuden tuotto-odotus on todennäköisesti ollut korkeampi kuin valtionvelasta maksettava korko.
Valtion omaisuutta sijoittava Solidium on saanut sijoituksilleen perustamisestaan saakka yli 9 prosentin keskimääräisen tuoton ja viimeisen viidenkin vuoden aikana yli viiden prosentin tuoton. Samaan aikaan valtio on saanut velkaa parhaimmillaan nollakorolla, nytkin lainaa on tarjolla noin 2-3 prosentin korolla.
Hallitukset ovat myyneet ovat myyneet valtion omaisuutta, vaikka omaisuuden tuotto-odotus on todennäköisesti ollut korkeampi kuin valtionvelasta maksettava korko.
Silti myös Orpon hallitus näyttää jatkavan myymistä: suunnitteilla on edellisiä hallituksiakin suurempia myyntejä – valtion omistajaohjausosasto valmistelee näitä jopa kolmen miljardin euron edestä.
Kummastelen omaisuuden myynnille annettuja perusteluita. Hallitusohjelman mukaan valtion omaisuuden myynnillä rahoitetaan uusia investointeja – kuten ratahankkeita – jotta lisävelalle ei olisi tarvetta.
Ajatus on hämmentävä. Valtion nettovelan näkökulmasta omaisuuden myymisellä ja uuden velan ottamisella ei oikeastaan ole eroa.
Nettovelka lasketaan vähentämällä bruttovelasta valtion varallisuus. Suomen valtiolla oli vuoden 2023 lopulla (brutto)velkaa reilut 168 miljardia euroa. Nettovelan laskeminen on haastavampaa, sillä se vaatii valtion omaisuuden arvon arvioimista, mutta suuntaa antavasti voidaan käyttää valtion taseessa olevia varoja. Näin laskien valtiolla oli nettovelkaa viime vuoden lopulla noin 94 miljardia euroa.
Jos valtio myy omaisuuttaan miljardilla rahoittaakseen menoja, vaikutus nettovelkaan on sama, kuin jos valtio olisi ottanut miljardin lisää lainaa.
Valtion nettovelan näkökulmasta omaisuuden myymisellä ja uuden velan ottamisella ei oikeastaan ole eroa.
Olisiko niin, että koska mediassa puhutaan aina vain bruttovelasta, hallitukset toisensa perään ovat keksineet keinon saada hieman lisärahaa käyttöönsä myymällä valtion omaisuutta? Valtio köyhtyy, mutta varallisuuden vähentyminen kääntyykin poliitikon suussa lainanoton välttämiseksi.
Vaikutusta on varmasti myös sillä, että EU:n velkasäännökset pohjautuvat lähes täysin bruttovelkaan ja EU:n ”tarkkailuluokalle” joutumista on pelätty jo jonkun aikaa.
Kummallinen lähestymistapa valtion velkaan on johtanut lyhytnäköiseen omistajuuspolitiikkaan. Edes strategisesti tärkeästä omaisuudesta ei ole aina onnistuttu pitämään kiinni.
Sellaista ovat muun muassa luonnolliset monopolit. Termillä tarkoitetaan toimialaa, jossa kilpailu ei ole järkevää – esimerkkinä vaikka vesihuolto. Ei olisi mitään mieltä siinä, jos joka asuntoon tulisi nippu monen keskenään kilpailevan vesilaitoksen vesijohtoja.
Mutta jo nyt strategisesti tärkeää omaisuutta on myyty. Esimerkiksi Suomen TV-verkot sekä osan sähköverkosta omistavat amerikkalaiset ja kanadalaiset sijoittajat.
Vesihuoltoyhtiöiden omistajuudelle tehdään vasta nyt lainsäädäntöä, ja lakiluonnoksessa on jostain syystä jätetty auki mahdollisuus myydä 49 % vesihuoltolaitoksista sijoittajille.
Jo nyt strategisesti tärkeää omaisuutta on myyty.
Käännetäänpä ajatus toisin päin: sen sijaan, että valtion omaisuutta myydään, kannattaisiko sitä hankkia peräti lisää? Aika ajoin julkisuudessa esiintyy ajatus siitä, että valtio voisi tienata ottamalla paljon lainaa ja sijoittamalla sen osakkeisiin.
Äkkiseltään ajatus hirvittää, mutta toisaalta en pysty kovin vahvasti argumentoimaan sitä vastaankaan. Jotkut pitävät valtiota huonona omistajana, mutta käytännössä valtio voisi hajauttaa omistuksensa globaalisti niin, että valtion omistusosuus yksittäisessä yrityksessä jää pieneksi.
Ilman omaisuudestaan saatavia jatkuvia osinkotuloja valtio joutuu leikkaamaan tai verottamaan lisää.
Mutta ryhtyy valtio osakepeluriksi tai ei, omaisuuden myynnissä tehdään mielestäni ajatusvirhe. Valtion omistuksien myymistä ei pidä kytkeä yhteen uusien investointien kanssa.
Investoinnin kannattavuus ja sen rahoittaminen ovat kaksi ihan eri asiaa. Sillä rakennetaanko Länsirata vai ei, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kannattaako valtion omistaa jonkun pörssiyhtiön osakkeita.
Valtion kassan ei pidä antaa huveta. Ilman omaisuudestaan saatavia jatkuvia osinkotuloja valtio joutuu leikkaamaan tai verottamaan lisää.
Taakan valtion varallisuuden vähenemisestä kantavat tulevat sukupolvet. Sillä tavalla omaisuuden myyminen on kovin samanlainen murhe kuin valtion velkaantuminenkin.
Matias Mäkiranta
Kirjoittaja on taloustieteen maisteri Cambridgen yliopistosta, jota kiusaa ajatus, että Orpon hallituksen myymä omaisuus käytetään juokseviin kuluihin.
