Hallitus kuin hallitus muuttuu Suomessa vaalikauden loppuun mennessä gallupien valossa vähemmistöhallitukseksi, Mörttinen surkuttelee.
Matti Mörttinentoimittaja, tietokirjailija
Kansanvalta on nykyään vaarassa, ja itsevaltius viehättää. Miksi?
Siksi, että itsevaltius on selkeää – tai ainakin näyttää selkeältä.
Demokratia puolestaan on mutkikasta. Yhteiskuntien kehittyessä se muuttuu aina vain mutkikkaammaksi.
Vielä Suomen hallitusmuotoa kirjoitettaessa asian ydin oli ilmaistavissa yksinkertaisesti: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle”.
Nyt edes kansanedustajat eivät aina ymmärrä, miten kansanvalta toimii. Jotkut ”hurraavat” esimerkiksi kansalaisaloitteelle, joka kieltäisi lailla Elokapina -järjestön.
Pitää muistaa, että länsimaiseen demokratiaan kuuluu myös laillisuus ja vallan kolmijako. Siksi yksittäisen järjestön kieltää viranomainen tai tuomioistuin, jos on kieltääkseen. Kansanedustaja säätää lakeja, ja ne ovat yleisiä. Niitä ei säädetä erikseen Elokapinalle.
Nykyään edes kansanedustajat eivät aina ymmärrä, miten kansanvalta toimii.
Matti Vanhasen tuore Kriisien keskellä -kirja auttoi minua jäsentämään nykyistä demokratian ahdinkoilmiötä. On mutkikasta tunnistaa, missä käytetään mitäkin valtaa.
Entinen pääministeri konkretisoi kansanvallan haasteen nipulla esimerkkejä. Vanhanen kirjoitti näin: ”Parhaidenkaan asiantuntijoiden ei ole helppo vastata kysymyksiin, kuka päättää uudesta laista, yrityksen saamasta tuotekehitystuesta, toimeentulopäätöksestä, kalankasvatuslaitoksen jätevesiluvasta, tien korjaamisesta tai lapsen huostaanottopäätöksestä?”
Demokratiaan kuuluu, että äänestämme edustajamme käyttämään valtaa puolestamme, mutta ei sekään ihan vedenpitävää ole.
Ratkaisu äänestyskopissa tehdään lopulta pienessä hetkessä. Äänestäjä voi muuttaa mieltään esimerkiksi siksi, että juuri edellisenä päivänä hänen aiempi suosikkipoliitikkonsa on tehnyt ikävän päätöksen tai sanonut jotain ”väärää”.
Jotain huolestuttavaa on tekeillä. Se on pääteltävissä kannatusmittauksista.
Silti ihannetodellisuudessamme järjestelmä toimii niin, että kansalainen tekee valintansa sen perusteella, minkä aatteen pohjalta hän haluaa päättäjien toimivan.
Se ihannetodellisuus on nyt karkaamassa tavoittamattomiin. Jotain huolestuttavaa on tekeillä. Se on pääteltävissä kannatusmittauksista.
Suomessa pyritään kokoamaan vahvoja enemmistöhallituksia. Yleensä enemmistö löydetään, mutta vahvuuden kanssa on niin ja näin.
Viime vaalikausille on tyypillistä, että jossain vaiheessa enemmistöhallitus muuttuu kannatusmittausten valossa vähemmistöhallitukseksi.
Petteri Orpon ministeristö nauttii tällä hetkellä niin Helsingin Sanomien kuin Yleisradion kyselytutkimusten perusteella noin 44 prosentin luottamusta suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Eikä vaalikausi ole vielä edes puolivälissä.
Myös Juha Sipilän koalitio ja Jyrki Kataisen jälkeen Alexander Stubbin vedettäväksi jäänyt hallitus olivat vaalikauden loppuun mennessä 30–40 prosentin suosioluvuissa. Orpon ykkönen ei siis ole poikkeus.
Ainoa poikkeustapaus on Antti Rinteeltä Sanna Marinille periytynyt edellinen hallitus. Sillä oli vielä vaaleihin mentäessä noin puolet kansasta tukenaan. Mutta sen suosion ”pelastivat” isot ulkoa tulleet kriisit.
Poliitikot pyrkivät keräämään suosiota ja kansalaisten luottamusta muilla kuin aatteellisilla keinoilla.
Pettymys hallitukseen ja sen päätöksiin on siis enemmän sääntö kuin poikkeus.
Poliitikoistakin merkittävä osa näyttää havainneen tämän. Niinpä poliitikot pyrkivät keräämään suosiota ja kansalaisten luottamusta muilla kuin aatteellisilla keinoilla.
Konkreettisia lupauksia ei kannata tehdä. Niiden pettämisestä jää liian helposti kiinni. Mutta vaikkapa tanssimalla sen sijaan – sillä saa kyllä kriittistä palautetta, mutta samalla myös suosiota – ja rutkasti paremmin kuin vajaaksi jääneellä vappusatasella.
Elokuvantekijä Marko Vuorinen kirjoitti äskettäin Aamulehden mielipidepalstalla: ”Elämme maailmassa, joka ei enää aseta erilaisia odotuksia ja rajoituksia viihteen, yrityselämän, taiteen tai politiikan ammattilaisille. Oleellisinta on vain henkilö ja hänen tunnettuutensa.”
Samasta huomiosta eri sanoin olemme kirjoittaneet kollegani Yannick Lahden kanssa pohtiessamme politiikan pinnallistumista.
Elämme huomiotaloudessa, jossa moniala- eli hybridijulkkikset kisailevat yhteisillä markkinoilla. Sanna Marin ja Taylor Swift ovat osasia tässä näkyvyysbisneksessä.
Se ei ole pelkästään pelottava ilmiö. Swift sai näkyvyydellään satojatuhansia rekisteröitymään äänestäjiksi Yhdysvalloissa.
Demokratia on pelastettavissa, mutta ehkä pelastusoperaatioon tarvitaan meidän vanhojen politiikkaniilojen lisäksi viihdevaikuttajia.
Ei ehkä ihannetodellisuutta sekään, mutta oppikaa elämään sen kanssa.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija, joka haluaa pelastaa kansanvallan mutta ei tiedä, miten – ja on valmis ottamaan vastaan hyviä ehdotuksia.
