Samalla kun ymmärryksemme muista eläimistä kasvaa, ihmisen lisäksi muihin eläimiin on alettu viitata sanalla hän. Auttaako se näkemään eläimen arvon, Rönkä kysyy.
Mia Rönkätiedetoimittaja, kirjailija
Kouluaikanani opetettiin, että ihmiseen viitataan sanalla hän, kun taas eläimet ja elottomat asiat ovat se. Hän-sanaa käytettiin ehkä omasta lemmikistä, usein leikkisästi ja hellitellen, toisinaan jopa hieman häpeillen, ja monesti kanssaihmisissä hymähtelyä tai ärtymystäkin herättäen.
Ennen pihalla karsinassa röhki ehkä nimeltä puhuteltu hän, nykyään kaupan pakastealtaassa lepää nimetön kinkku, osa siitä.
Kansankielessä ja vanhassa kirjasuomessa hän-sanaa on käytetty myös eläimistä, vanhassa kirjasuomessa myös asioihin viitattaessa. Vastaavasti puhekielessä ihmisiinkin on voitu viitata pronominilla se, enemmän tai vähemmän neutraalisti. Persoonapronominien käyttö vain ihmisistä alkoi vakiintua kirjakieleen 1800-luvun lopulla.
Hän on sävypronomini, joka kertoo etenkin siitä, miten puhuja suhtautuu sanomisen kohteeseen.
Hän-sanalla on usein viitattu alkuperäiseen puhujaan, ajattelijaan, tekijään tai kokijaan riippumatta siitä, onko kyseessä eläin vai ihminen.
Häneksi sanomisen on koettu ilmaisevan arvostusta ja sympatiaa, kun taas se on koettu sanana tylyksi, etenkin jos puheen kohde on läsnä.
Eläintä on myös saatettu hän-sanalla vähätellä tai eläimen tahtoa tai toimijuutta kommentoida, esimerkiksi jos ”HÄN” on jotenkin toiminut ihmisen tahtoa vastaan. On myös pohdittu, liittyykö hän-sanan käyttöön eläimen inhimillistämistä.
Eläinten tehotuotanto on osaltaan etäännyttänyt meitä kuluttajia koti- ja tuotantoeläimistä. Ennen pihalla karsinassa röhki ehkä nimeltä puhuteltu hän, nykyään kaupan pakastealtaassa lepää nimetön kinkku, osa siitä.
Olemme viime vuosina oppineet yhä paremmin ymmärtämään eläinten tietoisuutta ja älykkyyttä, viestintää sekä tunteita.
Ihminen ja luonto- tai ihminen ja eläin -kahtiajakojen sijaan nykyään korostetaan ihmisen biologista asemaa yhtenä eläinlajina, osana luontoa, muunlajisten, toisenlajisten tai toislajisten eläinten joukossa.
Sanat, nimeämiset ja määrittelyt ovat vallankäyttöä.
Samalla on yhä voimakkaammin noussut esiin ajatus, että toisenlajinen eläin on ihmiseläimen tapaan yksilö, hän. Toisenlajisten eläinten arvon nostaminen saatetaan kuitenkin kokea ihmisen arvon vähättelemiseksi ja ihmisen ylivertaisuuden kyseenalaistaminen pelottavaksi.
Eläimen esineellistäminen ja ihmisen nostaminen muiden eläinten yläpuolelle helpottaa eläinten hyödyntämisen perustelemista ja silmien ummistamista niiden huonolta kohtelulta.
Kansainvälisessä tutkimuksessa on havaittu, että suuri osa lihansyöjistä esineellistää eläimiä enemmän kuin kasvissyöjät. Esineellistäminen ilmenee tässä yhteydessä siten, että vähätellään eläimiä ajattelevina olentoina. Tuotantoeläin on silloin se.
Viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa eräät poliitikot ovat vähätelleet aiempaa rasistista sanankäyttöään esittämällä, että teksti on vain tekstiä. Sana ei kuitenkaan ole vain sana.
Sanat, nimeämiset ja määrittelyt ovat vallankäyttöä. Sanan valitseminen ja käyttäminen ovat tekoja.
Nimeämisen valta on perinteisesti ollut vahvemman valtaa. Valtaa ovat pitäneet esimerkiksi ihminen suhteessa muihin eläimiin, siirtomaakaudella Eurooppa suhteessa siirtomaihin, länsimainen tiede suhteessa alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon tai pohjoisen pallonpuoliskon tiede suhteessa globaaliin etelään.
Toisenlajisia eläimiä koskevan tietomme ja ymmärryksemme karttuessa meillä on tilaisuus ja tarve pohtia, miten muista eläimistä puhumme ja miten silloin käytämme valtaamme.
Näkisimmekö yksilön, joka jokaisen meidän lailla elää omaa, ainutkertaista elämäänsä?
Auttaisiko eläimen mieltäminen hänenä meitä näkemään yksilön? Näkisimmekö yksilön, jolla on omat fyysiset ja henkiset tuntemuksensa ja kykynsä, ainakin suurella osalla myös oma tietoisuutensa, vaikkemme niitä ihmisen kokemuspiiristämme käsin varmaan koskaan opi täysin ymmärtämään?
Näkisimmekö yksilön, joka jokaisen meidän lailla elää omaa, ainutkertaista elämäänsä?
Katsoisimmeko eri tavalla häkissä kyyhöttävää kanaa, mökkipolulta peloissaan pakenevaa kyytä tai ikkunalla ulospääsyä etsivää ampiaista?
Se, että tunnistamme, tunnustamme ja sanallistamme toisenlajisen eläimen arvon, ei ole pois arvostamme ihmisinä, päinvastoin.
Mia Rönkä
Kirjoittaja on ympäristöekologian dosentti Turun yliopiston biodiversiteettiyksiköstä ja työskentelee tutkijana, tiedetoimittajana ja kirjailijana.
