Elämäni moka -juttusarjassa julkisuudesta tuttu ihminen kertoo nolosta virheestään. Tällä kertaa mokansa paljastaa juontaja Mikko Kekäläinen.
”Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten alokaskaudellani armeijassa. Menin armeijaan aika vanhana, olin jo 25-vuotias. Minulla oli pitkään ajatus, etten edes menisi armeijaan, vaan siviilipalvelukseen. Sivaripaikkakin oli jo valmiina, mutta sitten tuli jokin viime hetken juttu ja menin armeijaan. Olin alokaskauden ja aliupseerikurssin Upinniemessä, reserviupseerikurssin Suomenlinnassa.
Oli perjantai-iltapäivä aivan alokaskauteni alkuvaiheessa. Olin viikosta jo aika väsynyt, ja kaikki armeijan kuri, huutaminen ja totteleminen puristivat päätä. Viikonloppuloma oli jo vahvasti mielessä. Meillä oli menossa ulkoharjoitus, sellaista rastikouluttamista eli äärimmäisen yksinkertaisia asioita toistojen kautta. Se hajotti ja otti päähän, oli huono sääkin.
Odottelimme tupamme porukan kanssa omaa vuoroamme. Vähän loitompana oli suoritettava rasti, mihin meidän piti mennä seuraavaksi. Siellä oli sellainen tosi särmä alikersantti, joka meitä koulutti. Hän koulutti hyvin sotilaallisella otteella, mihin kuului tietty äänenkäyttö ja tiukka käskyttäminen.
Kuulin, kuinka hän huusi siellä jollekin sitä käskytystä, ja minulla jotenkin napsahti päässä. Puuskahdin ääneen:
– Ei vittu, mä en jaksa kuunnella tuota huutamista!
Sanoin sen sillä ajatuksella, että alikersantti ei kuule avautumistani. Sitten sieltä kuuluukin:
– Kekäläinen! Mitä siellä huudetaan!?
Menin aivan paniikkiin:
– Ei hitto, se kuuli sen! Tämä ei tiedä hyvää. Nyt palaa lomat, jään viikonlopuksi tänne ja olen jo valmiiksi rikki tästä kaikesta.
Päässä alkoi raksuttaa, että nyt pitää keksiä jotain. Sanoin yhdelle tupakaverille, että auta minua tässä, sovitaan, että huusin sinulle.
Keksimme siihen sellaisen kehyskertomuksen, että tämä tupakaverini Koivumäki koko ajan kuittailee minulle siitä, että olen vanhempi kuin muut.
– Sovitaan, Koivumäki, että minä huusin sinulle. Sanoit jotakin sellaista, johon minulla paloi käpy ja minä huusin, että en jaksa enää kuunnella tuota sinun huutamista.
Tämä sopi Koivumäelle. Kai minä lupasin hänelle munkkikahvit sotilaskodista.
Sitten tämä alikersantti huutaa:
– KEKÄLÄINEN, TÄNNE! MITÄ SIELLÄ OIKEIN HUUDELLAAN?
Minä esitän siinä reipasta ja menen selittämään:
– Herra alikersantti, enhän minä suinkaan teille huutanut, vaan tälle tupakaverille, johon kypsähdin. Käytin liikaa ääntä, pahoittelut, ei ollut sotilaallista käyttäytymistä.
Alikersantti Korhonen suli lempeään hymyyn.
– Jaa, minä kun luulin, että te tästä minun käskyttämisestäni siellä avauduitte.
– Enhän toki, herra alikersantti. Sehän on musiikkia korvilleni!
Alikersantti totesi, että menkää nyt sitten siitä ja minä huokaisin helpotuksesta.
Tilanne jäi tähän eikä siitä seurannut mitään sen kummempaa. Kunnes menin reserviupseerikouluun ja tämä alikersantti Korhonen lähti oman varusmiespalveluksensa jälkeen jälki-RUK:hon. Hänestä tuli minun kurssikaverini. Tämä välikohtaus nousi RUK:ssa esille ja vielä sielläkin pidin keksimääni tarinaa yllä. Yhdessä naureskeltiin, että tällainen hauska väärinkäsitys.
Inttikaverini Koivumäki joutui lähtemään kesken alokaskauden palveluksesta pois enkä muista, sainko koskaan kunniavelkaani kuitattua. Olen kerran nähnyt Koivumäen sen jälkeen ihan sattumalta juna-asemalla. En silloinkaan saanut otettua tätä asiaa esille, olisi varmaan pitänyt. Se harmittaa nyt.
Ehkä näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen voin tunnustaa, että mokasin ja avauduin väärässä paikassa. Hermot vain menivät.
Olen sen jälkeenkin ollut kova kilahtelemaan, mutta olen oppinut, että jos kilahtaa väärässä paikassa, pitää olla nokkela tai saattaa oikeasti tulla seurauksia. Kävi käsittämätön säkä, että pääsin tuolloin kuin koira veräjästä vain jälkihäpeällä.”
