Kuutisenkymmentä vuotta sitten 1960-luvulla Suomen vähäiset terveydenhuollon voimavarat olivat kiinni sairaaloissa, joissa ei edes osattu hoitaa sydäninfarktipotilaita, ja heitä oli paljon. Näin sanoo Tampereen yliopiston tutkijakollegiumin johtaja Juha Teperi, lääkäri itsekin.
Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi edistys: kansanterveyslaki tuli voimaan vuonna 1972, ja hyvinvointivaltiota työterveyshuoltoineen ja terveyskeskuksineen rakennettiin kovalla tohinalla.
Kun päästiin 1980-luvun loppupuolelle, terveydenhuolto alkoi asiantuntijoiden mukaan olla toimiva palvelukokonaisuus. Mitä sitten tapahtui?
Tapahtui politiikkaa, valtion roolia haluttiin kaventaa. 1990-luvun alussa terveydenhuoltovastuu hajautettiin eli siirrettiin poliittisella päätöksenteolla kokonaan kunnille. Kunnat saivat laajat vapaudet käyttää rahojaan.
– Valtiovalta loi valtionosuusuudistuksella Suomeen todennäköisesti länsimaiden hajautetuimman järjestelmän, sanoo Teperi. Hän on tehnyt pitkän uran muun muassa tutkijana Stakesissa eli nykyisessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.
Alamäki alkoi lamasta, joka tappoi nousukauden
Valtionosuusuudistus törmäsi kansakuntaa järisyttäneeseen lamaan vuonna 1993, eikä rahaa ollut enää juuri kellään.
Kunnat joutuivat tekemään ikävät päätökset, mikä oletettavasti miellytti valtakunnantason poliitikkoja, arvioi Teperi.
Sairaaloita hallinnoineet kuntayhtymät pystyivät pitämään puoliaan paremmin kuin äkisti köyhtyneet kunnat, jotka alkoivat ajaa alas perusterveydenhuoltoa ja sosiaalipalveluja.
– Alamäki alkoi tuolloin, ja se on paljolti jatkunut aina tähän asti.
Tälle vuosituhannelle tultaessa alkoi ensin kunta- ja palvelurakenneuudistus eli PARAS-hanke ja sitten pitkääkin pidempi sote-prosessi. Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyi 21 hyvinvointialueelle viime vuoden alussa.
Hallitukset ovat vaihtuneet, mutta kaikkien tavoitteena on ollut tehokas ja oikeudenmukainen terveydenhuolto koko kansalle.
– Sanontatapa on kuulunut, että vahvemmat peruspalvelut saadaan aikaan luomalla leveämmät hartiat, mikä tarkoittaa kuntia isompia kokonaisuuksia eli hyvinvointialueita.
Nyt julkinen järjestelmä on kuitenkin osin toimimaton ja kriisiytynytkin, eikä se kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti.
– Hoitoon pääsyssä on isoja ongelmia, eivätkä paikat riitä vanhustenhuollossa, kuvailee Juha Teperi nykytilannetta. Palvelujen saamisen ei pitäisi riippua työpaikasta vaan palvelujen tarpeesta. Teperin mukaan kyseessä ei ole äkkiä syntynyt yllättävä kriisi vaan huonosti ohjatun kehityksen aiheuttama epätasapaino.
Erityisen kallis Suomen järjestelmä ei ole. Kustannukset ovat OECD:n eli läntisten teollisuusmaiden keskitasoa.
Elinikä pitenee muuallakin kuin Suomessa
Äkkiseltään tulee mieleen, että Suomen terveydenhuollon kriisiytymisen syynä ovat vanhusväestön kasvu ja kalliit hoitotoimenpiteet, diagnostiikka ja lääkkeet. Väärin – tämä on tilanne rikkaissa länsimaissa yleisesti, vaikka Suomessa 1940-luvun lopulla syntyneiden ikäluokka onkin poikkeuksellisen suuri.
Ongelmien juurisyy löytyy Teperin mukaan alisuoriutuvasta poliittisesta päätöksenteosta ja kehnosti ohjatusta järjestelmästä.
Myös Kristiina Patja, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan terveydenhuollon professori, näkee monia ongelmia muun muassa päättäjien reagointikyvyssä.
– Lääketieteen kehitys on ollut paljon nopeampaa kuin meidän terveydenhuollon ohjausjärjestelmämme kyky reagoida siihen.
Hänestä uudistukset ovat epäonnistuneet, vaikka niihin on käytetty valtavasti aikaa ja rahaa. Tätä poliitikkojen on vaikea myöntää. Terveyspoliittinen visio on ollut kateissa parikymmentä vuotta, pohtii professori.
Työterveyshuolto eriarvoistaa ihmiset
Lakisääteinen ja eritoten laaja työterveyshuolto on jakanut kansan rajusti kahtia. Kaikilla työssäkäyvilläkään ei laajaa työterveyshuoltoa kuitenkaan ole.
– Olemme tyytyneet siihen, että meillä on yksi väestönosa, joka saa nopeasti lääkärin arvion, ja iso osa väestöä, joka ei saa, toteaa Kristiina Patja ja lisää, että olemme eurooppalaisittain poikkeus länsimaiden joukossa. Suomen käytäntöjä on vaikea selittää vaikkapa tanskalaiselle, saksalaiselle tai hollantilaiselle.
Suomalainen järjestelmä on hyvä silloin, kun sinne pääsee, mutta pääsy on osassa maata kestämättömän vaikeaa, summaa Patja.
Työterveyshuoltoa soimaa myös terveystaloustieteilijä ja tutkimusjohtaja Eila Kankaanpää Itä-Suomen yliopistosta.
– Työterveyshuolto on väestön näkökulmasta tosi ongelmallinen. Siellä hoidetaan terveimpiä ja hyvintoimeentulevia, eivätkä resurssit riitä perusterveydenhuoltoon. Työterveyteen pitäisi edes ottaa käyttöön asiakasmaksut, Kankaanpää sanoo.
Ihmisten vaatimustaso on myös noussut: 2020-luvun kuluttaja haluaa hoitonsa nyt heti piittaamatta toisten avuntarpeesta, pohtii terveystaloustieteilijä. Lisäksi on hyödyttömiäkin hoitoja.
Ammattilaisten saatavuus on pulma
Entä onko terveydenhuoltojärjestelmä nyt vuonna 2024 kriisissä?Tähän vastaa THL:n johtava tutkija Liina-Kaisa Tynkkynen:
– Iso kriisi liittyy tällä hetkellä kansalaisten luottamukseen, henkilöstön luottamukseen ja poliittiseen luottamukseen nykyjärjestelmää kohtaan. Paheneva kriisi taas liittyy ammattilaisten saatavuuteen, kun henkilöstö ikääntyy ja halu työskennellä sosiaali- ja terveyssektorilla vähenee.
– Lisäksi eriarvoisuus on iso ongelma. Ihmisen tausta vaikuttaa usein siihen, millaiset mahdollisuudet heillä on käyttää palveluja. Terveyserot ovat Suomessa suuret, huomauttaa Tynkkynen.
Tynkkynen suhtautuu kriittisesti lausuntoihin, joiden mukaan järjestelmä on aivan surkea ja kuilun partaalla.
– Samaan aikaan meillä voi olla sekä isoja ongelmia ja huonoja kokemuksia että palveluja, jotka toimivat todella hyvin.
Tynkkynenkin palaa lamakurimukseen eli vuoteen 1993. Tuolloin alkoi perusterveydenhuollon alirahoitus, eikä rahoitus ole hänen mukaansa koskaan palannut tasolle, jolla sen pitäisi olla.
Poliitikot keskustelivat viime lokakuussa A-Talkissa siitä, miten terveydenhuolto pelastetaan:
