Iranissa kuohuu marraskuussa 1979. Barry Rosen kuulee työpaikallaan Yhdysvaltain suurlähetystössä, kuinka radiosta alkaa tulvia hurmahenkistä puhetta.
Puhuja on Iranin ylin uskonnollinen johtaja Ruhollah Khomeini, joka on palannut maanpaosta.
Iranissa velloo islamilainen vallankumous. Länsimielinen šaahi on syrjäytetty, ja Iran on muuttumassa jyrkän linjan pappisvaltioksi. Ajatollah rohkaisee ihmisiä tunkeutumaan ulkomaisiin kohteisiin, muun muassa Yhdysvaltain lähetystöön.
Barry Rosen on nelikymppinen perheenisä New Yorkin Brooklynista. Suurlähetystön lehdistöosaston päällikkönä hän osaa auttavasti farsia. Rosen ymmärtää, että radiossa puhutaan heistä.
Aamukymmeneltä lähetystöön tunkeutuu ryhmä aseistautuneita opiskelijoita. Miehet sitovat Rosenin silmät ja vievät hänet lähettilään virka-asunnon keittiöön.
– Ymmärsin, että vankeudesta oli tulossa erittäin pitkä, Rosen kertoo Ylelle videohaastattelussa kotoaan New Yorkista.
Rosenille oma vankeusaika nousee mieleen nyt, kun tulee kuluneeksi vuosi äärijärjestö Hamasin laajasta iskusta Israeliin. Hamasin hallussa on edelleen panttivankeja.
Iranin panttivankikriisin alkamisesta taas tulee ensi kuussa kuluneeksi 45 vuotta.
Asemiehet ottivat Yhdysvaltain suurlähetystössä 66 vankia. Muutama heistä vapautettiin, mutta Barry Rosen ja 51 muuta jäivät ajatollah Khomeinia kannattavan kiihkomielisen AAA-ryhmän vangiksi.
Seuraavien 444 vuorokauden aikana Rosen uskoi monta kertaa kuolevansa.
Tunnustus vakoilusta ase ohimolla
Sieppauksesta alkoi viikkoja kestänyt lähes yhtäjaksoinen pimeyden aika. Sieppaajat väittivät Rosenia vakoilijaksi.
– ”Paljasta, keitä muita verkostoon kuuluu”, Rosen kuvaa sieppaajien vaatimuksia.
Uhkavaatimusta tehostettiin painamalla ase ohimolle.
Rosenia painostettiin allekirjoittamaan tunnustus vakoilusta ja vehkeilystä Iranin islamilaista tasavaltaa vastaan. Rosen suostui ja luuli kuolevansa saman tien.
Syytökset Rosenia kohtaan olivat erityisen raskaita, koska hän osasi farsia ja oli lähetystössä vaikutusvaltaisessa asemassa.
Lintu viestitti vapaudesta
Iranin tiedotusvälineet esittelivät vankeja aluksi sotasaaliina.
Barry Rosenia kuljetettiin alkuvaiheen jälkeen Teheranissa silmät sidottuina todennäköisesti useisiin eri osoitteisiin. Pisin aika kului Evinin suuressa vankilassa.
Evinin sellissä oli kesällä sietämättömän kuuma. Ikkunan rikkominen toi kaltereiden välistä tuulahduksen raitista, joskin kuumaa ilmaa. Talvella vangit hytisivät. Heillä ei ollut päällystakkeja, vaan ainoastaan sieppaushetkellä yllään olleet vaatteet.
Vankeja oli sellissä neljä, mutta puhuminen oli aluksi kielletty. Vangit kävelivät muutamia metrejä edestakaisin, loputtomiin. Sellin lattialla kävelivät loputtomiin myös punaiset muurahaiset. Niiden seuraaminen oli ainoa ajanviete.
– Sellin kattoon lankesi linnun varjo, jokin värikäs siivekäs kierteli vankilan edustalla. Piirsin linnun varjon ja tein siitä sarjakuvia. Se oli ystäväni yksinäisyydessä.
Auringonkierrosta ja lämmön vaihtelusta saattoi päätellä taas uuden lohduttoman päivän koittaneen. Ajantaju säilyi jotenkuten tukkimiehen kirjanpidon avulla.
Samaan aikaan presidentti Jimmy Carterin hallinto ponnisteli saadakseen Iranin luovuttamaan panttivangit.
Rakkaiden ajatteleminen auttoi
Ensimmäisten kuukausien jälkeen vangit saivat vastaanottaa kirjeitä, joissa perheenjäsenet pystyivät kertomaan joitakin asioita omasta elämästään.
Rosen pyrki säilyttämään järkensä voimistelemalla ja ajattelemalla tuolloin kolmevuotiasta poikaansa Alexanderia, vastasyntynyttä tytärtään Arianaa ja puolisoaan Barbaraa.
– Olisin luopunut toivosta, jos minulla ei olisi ollut heitä. Halusin elää heidän vuokseen, Rosen sanoo.
Kaikilla samanlaisia voimanlähteitä ei ollut. Joidenkin vankitovereiden kasvoilta Rosen näki luovuttamisen.
– Puhuimme niitä näitä, varoimme päästämästä tuskaa valloilleen. Puhuimme perheestämme ja ystävistämme, mutta emme omista tunteistamme.
Jotkut vangeista kieltäytyivät syömästä. Barry Rosen söi ja aneli muitakin syömään. Tarjolla oli riisiä, papuja ja haaleita kasviskeittoja. Rosen laihtui kymmeniä kiloja.
Vankien suurin toive oli rahtunen yksityisyyttä, mutta sitä ei saanut. Myös vessassa oli kamerat.
Ulos vapauteen 20 minuutiksi
Rosenin vankeus jatkui, kun vuosi vaihtui ja 1980-luku alkoi. Neuvostoliitto kävi sotaa Afganistanissa, Kiinassa väkiluku ylitti miljardin rajan. Iranissa parlamentti keskusteli panttivankien vapauttamisesta.
Tästä kaikesta Rosen kohtalotovereineen ei tiennyt mitään.
Rosen kertoo, että häntä repivät ristiriitaiset tunteet: toisaalta rakkaus Iranin kulttuuria kohtaan, toisaalta turhautuminen ja viha. Hän yritti estää henkisen romahtamisen noudattamalla rutiineja: pesemällä valkoisesta tummanharmaaksi muuttunutta paitaansa, lukemalla lähetystöstä jostain syystä mukaan haalittuja kirjoja.
Kuukaudet kuluivat. Kautta rantain vangit saivat tietää, että heitä ei saanut tappaa. Niin oli pappishallinto määrännyt. Se ei kuitenkaan estänyt vartijoita nöyryyttämästä ja pahoinpitelemästä vankeja.
Rosenin arvion mukaan vuoden 1980 kesällä koitti järisyttävä hetki. Ryhmä päästettiin ulos vankilan pihalle 20 minuutiksi.
Rosen kuvailee, miten hän kahmi ruohoa taskuihinsa, haisteli korsia, katseli taivasta ja imi vihreän, sinisen ja valkoisen sävyjä.
– Ne olivat elämäni vapaimmat 20 minuuttia.
”He sylkivät päällemme hyvästiksi”
Vuosi ehti jälleen vaihtua. Yhdysvalloissa presidentiksi oli valittu Ronald Reagan.
Tammikuun 20. päivänä vuonna 1981 vangit vietiin silmät sidottuina bussiin. Määränpää ei ollutkaan uusi tyrmä vaan Algerian Airlines -lentoyhtiön lentokone. Se rullasi kiitoradalta, kun Reagan oli vannonut Yhdysvalloissa virkavalansa.
Rosenin olo oli epätodellinen.
– Nousimme koneeseen jonossa. Molemmin puolin oli iranilaisia opiskelijoita. Hyvästiksi he sylkivät päällemme. Uskalsin maistaa tarjolla ollutta samppanjaa vasta, kun kone oli poistunut Iranin ilmatilasta, Rosen kertoo.
”Kannan panttivankeutta DNA:ssani”
Barry Rosen on nyt 80-vuotias. Hän on omistanut elämänsä ihmisoikeustyölle ja Iranin opposition auttamiselle.
Rosen arvelee, että hänen vapautumisensa taustalla oli kansainvälisen tilanteen muutos ja presidentti Jimmy Carterin ja tätä seuranneen Ronald Reaganin diplomaattiset ponnistelut.
Neuvotteluja tasoittivat Yhdysvaltain hallinnon Iranille lopulta maksamat kahdeksan miljardia dollaria. Ne olivat tiettävästi Iranin jäädytettyjä varoja. Iran tarvitsi rahaa sotaan Irakia vastaan.
Panttivankeja otetaan tänäkin päivänä jatkuvasti konflikteissa eri puolilla maailmaa. Rosenin mielestä sieppaajat pitäisi aina saattaa vastuuseen teoistaan.
– Syyttömän ihmisen vapauden riistäminen on vakava ihmisoikeusrikkomus, Rosen painottaa.
Rosen on tavannut myös Hamas-järjestön vuosi sitten ottamien israelilaisvankien perheenjäseniä, kun nämä vierailivat Yhdysvalloissa.
– Tiedän jotain siitä, mitä he käyvät läpi, Rosen sanoo.
Panttivankeus ei hänen mukaansa lopu vapautumiseen, vaan sen jälkeen tulevat muistot, takaumat ja painajaiset.
– Kannan panttivankeutta DNA:ssani. Se on aina minussa.
Kuuntele Barry Rosenin haastattelu Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmasta, jossa puhutaan myös Hamasin sieppaamista israelilaisista:
