Kun takana on rankka viikko ja paljon pitkiä päiviä, mikä onkaan ihanampaa kuin lösähtää sohvalle ja rentoutua vaikkapa lempipodcastinsa parissa: kenenpä mieli ei lepäisi kuunnellessa tarinoita murhista, mystisistä katoamistapauksista ja muista toinen toistaan kummallisemmista tosielämän rikoksista. Valinnan varaa riittää: esimerkiksi Yle Areenassa on tusinan verran true crime -hakusanan alla olevia podcasteja.
Yhdysvaltalainen psykologi Thema Bryant on kuitenkin varoittanut, että rentoutuminen true crimen parissa voi olla vaaran merkki; hänen mukaansa se, että nauttii rikoksista, voi merkitä jonkinnäköistä traumaa omassa elämässä.
Moni true crimen suurkuluttaja saattoi säikähtää Bryantin kommentista, mutta suomalaistutkija Pauliina Tuomella on lohdullisempi näkemys. Hänen mukaansa ihmismielelle on usein ominaista olla utelias ja kiinnostunut myös pahuudesta. Syyt tragedioiden takana mietityttävät, ja tapahtumien todenperäisyys lisää jännittävyyttä.
– Jokainen voi aina päättää, millaisia true crimen muotoja haluaa kuluttamalla tukea. Karrikoidusti: jo muinaiset roomalaiset hakivat hyvinkin brutaalia jännitystä elämäänsä menemällä katsomaan gladiaattoreita, hän muistuttaa.
Helsinkiläinen kirjailija ja rikoskävelyitä vetävä Pauli Jokinen on samoilla linjoilla Tuomen kanssa: true crime on helppo ja turvallinen tapa tutustua rikolliseen maailmaan. Hän vertaakin true crime -fanitusta kauhuelokuvien katsomiseen: on turvallista kokea pelottaviakin tunteita ympäristössä, jossa ei oikeasti ole mitään vaarallista tai uhkaavaa.
Pahuus ja pimeys siis kiehtovat tavallisiakin ihmisiä, mutta siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten näiden halujen tyydyttämiseen riitti fiktio, nykyään katsellaan, kuunnellaan ja luetaan tosielämän rikoksista kertovia tarinoita.
– Ihminen voi osin myös turtua väkivaltaan, jolloin kaivataan yhä rankempia šokkiefektejä, Tuomi sanoo.
True crimen erityispiirre on se, että sitä kuluttavat enimmäkseen naiset, ja etenkin nuoret naiset.
Tämän on myös Pauli Jokinen huomannut, sillä rikoskävelyillä enemmistö osallistujista on hänen mukaansa keski-ikäisiä naisia. Hän selittää tätä kiinnostuksella historiaan: naiset ovat kiinnostuneita kotikaupunkinsa historiasta ja haluavat kuulla myös sen synkemmästä puolesta, vaikkeivät välttämättä mitään rikoshistorian harrastajia olisikaan.
Pauliina Tuomi selittää naisten true crime -innostusta mm. sillä, että naiset ainakin stereotyyppisesti tuntevat miehiä enemmän empatiaa, jolloin heidän on helppo samaistua rikoksen uhriin.
Yhdysvalloissa on puolestaan esitetty syyksi ns. saalisteoriaa: true crime -sisältöä kuluttamalla oppii, miten välttyä itse joutumasta rikoksen uhriksi. Tätä teoriaa Tuomi pitää kuitenkin turhan yksinkertaisena.
Kolmas mahdollinen syy on yksinkertaisesti se, että true crimen avulla voi käsitellä omia pelkojaan, jolloin kyseessä olisi jonkinlainen katarttinen eli henkisesti puhdistava tai uudistava kokemus.
Mielenkiintoinen piirre rikoskävelyissä on myös se, että Jokisen mukaan osallistujat kertovat mielellään rikoksiin liittyviä omakohtaisia kokemuksiaan.
– Eräs nainen kertoi, että hän oli ollut Myyrmannissa juuri silloin, kun siellä räjäytettiin pommi, Jokinen sanoo.
Toinen osallistuja muisteli puolestaan, miten 80-luvun virolaiset kultakaupparyöstäjät Raivo Roosna ja Alex Lepajõe kaahasivat pakoautollaan hänen kotitalonsa ohi.
Jokinen saa rikoskävelykierroksien jälkeen myös hieman yllättävääkin palautetta: usein häntä kiitetään siitä, että kierros on ollut hauska.
– Olenko sitten onnistunut vai epäonnistunut, jos murhakierros on ollut hauska, Jokinen pohtii hymyillen.
Rikollinen ei ole sankari
Onko sitten oikein, että todellisista rikoksista tehdään viihdettä, jolla ansaitaan rahaa? Kaikki on aina kiinni siitä, miten eettisesti kukin true crime -tuote on toteutettu.
Tuomi toivoo, että heppoisin perustein true crime -sisältöä ei kukaan lähtisi tekemään. Tekijöillä on aina suuri vastuu siitä, miten niin rikollisia kuin uhrejakin podcasteissa tai tv-sarjoissa kuvataan.
– Riskinä on vaikkapa sarjamurhaajien sympatisointi ja se, että fakta ja fiktio alkavat mennä sekaisin, Tuomi huomauttaa.
Esimerkiksi hän nostaa yhdysvaltalaisen, nyt jo edesmenneen sarjamurhaajan Jeffrey Dahmerin, joka syyllistyi järkyttäviin rikoksiin vuosina 1978–1991. Netflix julkaisi pari vuotta sitten hänestä tehdyn draamasarjan, minkä jälkeen puhkesi suoranainen Dahmer-buumi: hänen käyttämänsä silmälasimallin suosio räjähti, ja Halloweenin juhlijoille myytiin kokonaisia Dahmer-asuja. Tosielämän tappaja ei enää eronnut kauhuelokuvien moottorisahamurhaajasta.
Rikollisten glorifiointi voikin antaa etenkin nuorille vääristyneen kuvan siitä, mistä todellisuudessa on kyse, Tuomi varoittaa; huumekauppias on oikeasti rikollinen eikä vain bisnestään pyörittävä menestyvä liikemies.
Pauli Jokinen toteaa puolestaan, että esimerkiksi monet true crime -kirjat on kirjoitettu hyvin ja ne muistuttavat rakenteeltaan dekkareita, minkä vuoksi lukija saattaa unohtaa, että kyse on oikeista rikoksista.
Myös ajallinen etäisyys rikoksista saattaa hämärtää toden ja mielikuvituksen välistä rajaa; kymmenien vuosien takainen todellisuus muuttuukin kuulijan mielessä tarinaksi.
Jokinen itse pyrkii tekemään mahdollisimman hyvin selväksi sen, että kyseessä ovat oikeat rikokset, oikeat rikolliset ja oikeat uhrit. Hän myös haluaa käsitellä rikoksia mahdollisimman hienotunteisesti, eettisesti, omaisia kunnioittaen ja journalistin ohjeita noudattaen.
Lisäksi Jokinen pyrkii työssään tuomaan aina esille rikoksien yhteiskunnallista ja historiallista kontekstia. Hän harkitsee ylipäätään tarkkaan, millaisista rikoksista hän yleisölle kertoo.
– Pidän enemmän rikoshistoriasta kuin nykypäivän rikoksista, hän sanoo.
Jokinen vertaakin rikoshistoriaa taidehistoriaan tai poliittiseen historiaan; se on yhtä lailla tärkeä osa kaupunkia ja rikostarinat osa kaupungin kansanperinnettä.
– Kaikilla on mielipide siitä, kuka murhasi Kyllikki Saaren. Näistä puhutaan kahvipöydissä ja ne herättävät kysymyksiä, mielipiteitä ja intohimoja, Jokinen luonnehtii.
Lisäksi hän huomauttaa, että esimerkiksi rikoskävelyt ovat osa ns. synkän turismin perinnettä. Synkässä turismissa tai matkailussa on kyse siitä, että ihmiset vierailevat kohteissa, joilla on synkkä historia. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi Auschwitzin keskitysleiri tai Kyllikki Saaren suohauta.
Tämä juttu on osa Hyvin sanottu -keskustelufestivaalia. Festivaalilla keskustellaan Kauhusta, peloista ja niiden viihteellisestämisestä lauantaina 28.9. klo 14.30 alkaen. Ihana pelko – mikä kauhussa koukuttaa -keskustelua voi seurata suorana tai katsoa tallenteena Yle Areenasta.
