VIIMSI/TALLINNA Virolaisen Mari-Ann Kelamin ensimmäinen lapsuudenmuisto on kirkas. Kolmevuotias tyttö kävelee isoäitinsä kanssa metsässä.
– Löysimme sieltä hautakiven. Mielenkiintoista oli, että hauta ei ollut ihmisen vaan hevosen, Kelam muistelee.
Metsikkö sijaitsi Baijerin osavaltiossa eteläisessä Saksassa. Kelam syntyi vuonna 1946 Ansbachin pakolaisleirissä virolaisille vanhemmille.
Kaksi vuotta aiemmin natsi-Saksan joukot olivat aloittaneet vetäytymisen Virosta. Perässä vyöryi Neuvostoliiton puna-armeija. Miljoona virolaista joutui vaikeiden valintojen eteen.
Kun puna-armeijan eteneminen Virossa kiihtyi syyskuun puolivälissä 1944, Viron länsi- ja pohjoisrannikolla käynnistyi valtava joukkopako.
– Vanhempani päättivät lähteä, koska he olivat kokeneet neuvostomiehityksen ensimmäisen vuoden. Kaikki ne kauheudet, Kelam kertoo.
Neuvostoliitto oli miehittänyt Viroa kesästä 1940 siihen saakka, kun natsi-Saksa valtasi Viron kesällä 1941.
– Äitiäni kosketti syvästi se, että työtovereita katosi päivittäin työpaikaltaan Päivälehdestä. Isäni oli juuri siinä iässä, että hänet olisi mobilisoitu puna-armeijaan.
Kuolemaa, merihätää, janoa ja nälkää
Mari-Ann Kelamin isän työpaikka tallinnalaisella Krullin konetehtaalla takasi paikan pakolaisia Saksaan kuljettaneeseen laivaan.
Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Niinpä lopulta lähdettiin liikkeelle kaikella, mikä kellui. Matka saattoi kestää jopa viikon ja merenkäynti oli kovaa.
– Syksyiselle Itämerelle mentiin pääosin pienillä veneillä, joista valtaosa oli huonossa kunnossa. Jouduttiin merihätään, kärsittiin janosta ja nähtiin nälkää, tallinnalaisen Vabamu-museon ohjelmapäällikkö Aive Peil kertoo.
Vabamu on entiseltä nimeltään Miehitysten museo. Se esittelee Viron historiaa Neuvostoliiton ja Saksan miehitysvuosilta sekä Viron lähihistoriaa. Pakolaisuudelle on oma osastonsa.
Laivat kuljettivat pakolaisia pääasiassa Saksaan. Veneillä mentiin etupäässä Ruotsiin joko suoraan tai Suomen kautta.
Kaksi pakolaislaivaa pommitettiin syvyksiin
Pakolaisia oli yhteensä noin 80 000. Matkalla kuoli arviolta 6–9 prosenttia pakoon lähteneistä, 5 000–7 000 ihmistä.
– Eräs pieni tyttö löydettiin kuolleena veneestä vasta perillä. Hän oli kuristunut kaulaliinaansa. Ylikansoitetussa veneessä kukaan ei huomannut tapahtunutta, Peil kertoo yhden traagisen tarinan.
Matka oli vaarallinen myös laivoilla matkustaneille. Kaksi pakolaisia kuljettanutta laivaa, sairaalalaiva Moero ja laivaston koululaiva Nordstern, upposi Neuvostoliiton ilma- ja sukellusvenehyökkäyksissä.
Uponneiden veneiden ja niiden hukkuneiden matkustajien tarkkaa määrää ei tiedetä.
Kansallisesti traumaattinen kokemus
Neuvostoliitto pakkosiirsi vuosien 1941 ja 1949 kyydityksissä kymmeniä tuhansia virolaisia Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Kyydityksiä pidetään Virossa yleisesti kansallisena traumana.
Vabamu-museon Aive Peilin mukaan myös pakolaisaalto Itämeren yli vuonna 1944 on ehdottomasti sellainen.
– Se oli erittäin traumaattinen kokemus. Pakoon lähteminen, kuolemat matkalla, ihmiset menettämässä järkensä ajelehdittuaan päiväkausia merellä…
Perillä odotti uusi epävarmuus.
– Toisaalta oli päästy vapaaseen maailmaan, mutta toisaalta sielläkin piti selviytyä. Monet pakolaiset ovatkin sanoneet, että pako oli myös kyyditys – itse aiheutettu.
Suureksi paoksi tai venepaoksi Virossa nimetty pakolaisaalto ei ollut aikanaan kiistaton tapahtuma. Osa virolaisista piti lähtijöitä pettureina.
– Pako jakoi jonkin verran Viron yhteiskuntaa. Oli väittelyitä: lähteäkö vai jäädä, kuka on oikea virolainen, miksi et puolusta Viroa, miksi pakenet, Aive Peil sanoo.
Nopea paluu jäi haaveeksi
Mari-Ann Kelamin mukaan pakolaiset olivat vakuuttuneita siitä, että lähtö olisi tilapäinen.
– He uskoivat palaavansa pian takaisin, koska läntiset suurvallat pitäisivät lupauksensa ja kaikkien maiden itsenäisyys palautettaisiin.
Lopulta Neuvostoliitto miehitti Viroa lähes viisikymmentä vuotta vuosina 1944–1991.
Kelamin perhe jatkoi sodan jälkeen Saksasta Yhdysvaltoihin. Elettyään Yhdysvalloissa yli neljä vuosikymmentä Mari-Ann Kelam muutti Viroon vuonna 1993, kaksi vuotta Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen.
Vastarinta jatkui lännessä
Suuressa paossa länteen päätyneillä virolaisilla oli Kelamin mukaan lopulta ratkaiseva rooli Viron valtiollisen jatkuvuuden ylläpitämisessä. He pitivät Viron itsenäisyyden ja neuvostomiehityksen laittomuuden alati länsivaltojen tietoisuudessa.
– Jotkut taistelevat asein, toiset sanoin ja kertomalla tarinoita, kuten minun isovanhempani, Kelam sanoo.
Virolaiset diplomaatit jäivät jo Neuvostoliiton miehityksen alettua asemamaihinsa ja jatkoivat siellä Viron edustamista. Oslossa toimi vuosina 1953–1992 pakolaishallitus, mutta suurinta diplomaattista valtaa käytti Viron konsulaatti New Yorkissa.
– Myös länteen paenneet tavalliset ihmiset osallistuivat mielenosoituksiin ja alkoivat muodostaa virolaisyhteisöjä. Perustettiin virolaisia arkistoja, kouluja, kirkkoja, Aive Peil kuvailee.
– Tämä säilytti Viron kulttuurin ja myös vastarinnan, joka välillä Virossa tukahdutettiin.
