Jos haluamme selviytyä ihmisinä ja kansakuntana 20-luvun kriiseistä, meidän oltava tarkkana, miten ajattelemme ja miten puhumme toisillemme, Juntti kirjoittaa.
Pekka Junttikirjailija
Kaksikymmentäluku koettelee meitä. Vuosikymmenen alkutahdit lyönyt pandemia painoi jäljen jokaiseen jollakin tavalla. Siitä koitui kuolemaa, kipua, pelkoja ja taloudellista ahdinkoa.
Itse katsoin taudin yhteiskunnallista oirehdintaa länsirajalla, enkä voi sille mitään, että parin vuoden kiirastuli vei luottamusta Suomeen oikeusvaltiona ja kansakuntana. Tiedän, etten ole ainoa.
Populismi roihuaa, mielipiteet äärevöityvät, alkaa ärsyttää ja ahdistaa.
Heti pandemian jälkeen Euroopassa alkoi sota. Se iskee kaikkiin meihin tavalla tai toisella.
Itse en ole osannut pelätä, mutta sota nakertaa silti monin tavoin jokaista. Populismi roihuaa, mielipiteet äärevöityvät, alkaa ärsyttää ja ahdistaa.
Samaan aikaan alamme ihmiskuntana saada ilmastonmuutokselta sitä mitä olemme kerjänneet. Huoli kasvaa.
Viime kesänä Alpeilta piipahtaneet vieraat puhuivat viisi päivää putkeen siitä, millä kaikilla tavoilla ilmastonmuutos uhkaa heidän elämäntapaansa. Tänä kesänä aurinkorannikon turistit kirjaimellisesti paahtuvat hengiltä.
Lajit katoavat yhä tältä planeetalta. Luonnonvarojen ylikulutus ei ole taittumassa. Etelän metsien rippeitä ei saada suojeltua. Hyvinvointivaltio rapautuu. Kaupungit ja maakunta, miehet ja naiset eivät enää kohta ymmärrä toisiaan. Äärioikeisto nousee. Vallanhimoinen oikeisto liittoutuu äärioikeiston kanssa ja vasemmisto vastaa älämölöön olemalla mölö.
Ja kuten aina, pääoma haistaa suurissa kriiseissä mahdollisuutensa. Yhtäkkiä kaikki nähdään sodan linssin läpi. Jättimäiset energiainvestoinnit perustellaan irtautumisena venäläisestä energiasta. Projekteissa huokuu isänmaallisuus.
Tuulivoimateollisuus valtaa syrjäisimmät talousmetsät. Olen vakuuttunut, että tulevat sukupolvet katselevat tuulivoimabuumia niin kuin minun sukupolveni katsovat Osaran aukeita ja Kemijoen patoamista ja kysyvät, mitä ihmettä kuvittelitte.
Kaiken kaikkiaan vahvistuu tunne, että pohjaa ei ole vielä nähty minkään suhteen. En jaa tätä näkemystä yksin. Tilanne ahdistaa, ärsyttää ja vähän pelottaakin.
Sitten on henkilökohtaisen elämän suruja ja vaikeuksia, jokaisella meistä vuorollaan. Heikkoina hetkinä olisi niin kutkuttavaa tuikata kaikki sillat tuleen. Olisi hauska antaa periksi, huutaa, että hävittäkää kaikki demokratiasta viimeisiin aarniometsiin. Tuhotkaa ja haudatkaa asfaltin alle.
On ollut pakko ruveta tosissaan töihin, ettei katoa varjoihin.
Sota ja tappaminen ovat aina lähempänä kuin naamaa soittaessa arvaamme.
Uskon, että minun ja monen muun kannattaa ensi alkuun huutaa vähemmän. Tuulinen aika vaatii erityistä malttia kaikilta. Sota ja tappaminen ovat aina lähempänä kuin naamaa soittaessa arvaamme.
Olen tehnyt aktiivista passivoitumista somessa. Olen kirjoittanut pitkiä, tulisia postauksia Faceen, ja kun ne ovat valmistuneet, olen deletoinut ne ja jättänyt julkaisematta. Poistin X-tilini. Olen ruvennut karsastamaan ihmisten henkilökohtaisia mielipiteitä, mukaan lukien omiani. Se ei ole kaikkein hedelmällisin asetelma mielipidekirjoittajalle.
Kaiken kokeneen ja kaikesta selvinneen mummuni yksi viisaus kuuluu, että ei niitä maailman hulluuksia kannata niin tarkoin seurata. Kunhan elelee.
Rouva Juntti puolestaan on toistellut minulle, että on parempi siirtää katsetta lähemmäs, ja vaikuttaa siihen mihin voi eikä ahdistua maailmanlaajuisista. Olen piruuttani ruvennut kuuntelemaan elämäni naisia.
On puolustettava oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja demokratiaa, sillä ne ovat paljon helpompia hävittää kuin rakentaa.
Poliitikoille ja virkamiehille haluaisin sanoa, että kun idän diktatuuri kiusaa, on oltava tarkkana, ettemme muutu itse naapurin kaltaiseksi. On puolustettava oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja demokratiaa, sillä ne ovat paljon helpompia hävittää kuin rakentaa. Niiden tärkeyden huomaa vasta, kun niitä ei ole.
Yhtä kaikki, sanoillamme on väliä. Julkisella tunnetilallamme on merkitystä.
Pelko ei pitkän päälle kannata, pitää nauraa aina kun on paikka. Kannattaa rakastaa eikä raivota, halata ettei tarvitse hakata.
Tiedän, että en ole yhtään kukaan näitä sanomaan, mutta sanon silti vielä tämän, minkä rouva Juntti on sanonut usein eri tavoilla.
Olemme yhä lastuna maailman laineilla. Parempi opetella kellumaan.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on rauhoittumassa.
