lauantai, 28 joulukuun

Variksen kanssa vietetyt hetket ovat olleet tämän vuoden parhaita. Eläimen toimia todistaessa ei ole kiire minnekään, kirjoittaa Omaheimo.

Raisa Omaheimokirjailija

Olen tuhahdellut luonnon hyvinvointivaikutuksille ja ajatellut ettei sellainen koske minua. Minun hyvinvointini tulee kirjallisuudesta ja musiikista.

Olen varmaan aika tyypillinen kaupunkilainen, ikäni kantakaupungissa asunut ja luonnosta vieraantunut. Edes ajokorttia ei ole ollut tarpeen hommata, ratikkakiskot ovat aina kuljettaneet perille.

Pitkään ainoat luonnontilassa näkemäni eläimet olivat pulu, lokki ja leppäkerttu.

Luontosuhdettani voi osaltaan selittää lapsuus Helsingin Merihaan betoniviidakossa. Pitkään ainoat luonnontilassa näkemäni eläimet olivat pulu, lokki ja leppäkerttu.

Myös aikuisena luontosuhteeni on ollut tavattoman kaupunkilainen. Kohtaamiset luonnon kanssa ovat rajoittuneet vierailuihin kavereiden mökeillä ja satunnaisiin kävelylenkkeihin Helsingin rannoilla.

Asun kerrostalossa. Sen takapihalla on pari puuta ja pieni pläntti nurmikkoa. Se on enemmän kuin kantakaupungissa on tapana. Koska pihalla on kesäisin muutama pöytä ja tuoleja, minulla on tapana viettää siellä aikaa.

Viime kesänä kiinnitin huomiota kahteen varikseen, jotka viihtyivät pihalla. Emo oli suuri ja komea, poikanen jo täysikasvuisen kokoinen mutta vielä untuvaisen pörröinen.

Varikset tunnistavat ihmisiä ja kasvoja.

Varikset ovat kiehtovia lintuja. Tiedän niiden olevan älykkäitä eläimiä. Ne osaavat käyttää erilaisia työkaluja ja ratkoa mutkikkaita pulmatehtäviä, jotka olisivat ihmislapselle liian vaikeita.

Varikset tunnistavat ihmisiä ja kasvoja, ja niiden keskinäinen kommunikaatio on monipuolista.

Kun varis kuolee, muut varikset kerääntyvät sen ympärille raakkumaan. On pohdittu onko kyse vaarasta varoittamisesta, vai voisivatko linnut ilmaista surua.

Mielessäni alkoi elää ajatus ystävyydestä. Otin selvää millaista ruokaa uskaltaisin uusille ystävilleni tarjota.

Ja välihuomio: suosittelen tiedonhakua kaikille jotka pohtivat lintujen ruokkimista. Lapsena meillä – ja aika monilla muilla siihen aikaan – oli tapana turvottaa kuivahtanutta leipää vedessä ja nakella sitä Tokoinrannan sorsille. Nykyisin on tiedossa, että tuo on vihonviimeinen tapa ruokkia villieläimiä. Koska rottakantaakaan ei kannata kasvattaa maahan jäävällä ruualla, valitsin tarjottavaksi pähkinöitä, ne tulevat syödyksi kokonaan.

Pähkinät maistuivat variksille. Seuraavana päivänä varikset odottivat minua, ja pikkuhiljaa pähkinäpussista tuli vakiovarusteeni.

Viikkojen kuluessa poikasen untuvat vaihtuivat kunnon sulkiin, ja huomasin että sen pyrstössä oli erikoisia valkoisia sulkia.

Emoa näkyi harvemmin ja harvemmin, mutta valkopyrstöinen ystäväni palasi pitämään minulle seuraa melkein päivittäin. Pidin tarjottavien määrän vähäisenä, jotten sotkisi varttuvan linnun kykyä hankkia ravintoa itse.

Pian opin surukseni myös, että valkoiset pyrstösulat eivät olleet hauska värivirhe, vaan seurausta liian ravintoköyhästä ruuasta poikasvaiheessa. Ystäväni taidot eivät koskaan tulisi olemaan samat kuin lajitovereillaan.

Loppukesästä liikutuin, kun palasin töistä kotiin, ja näin pitkän pihan toisessa päässä ystäväni. Hänkin näki minut, ja alkoi saman tien taapertaa minua kohti, kohosi siivilleen ja lensi maahan eteeni, käänteli päätään ja odotti pähkinää, jonka tietysti myös sai.

Ystävyydestä puhuminen on leikkiä. Tiedän toki, että tämä on ystävyyttä vain minun päässäni. Varikselle olen luultavasti ennemminkin kävelevä pähkinäpussi.

Villieläin kuuluu itselleen, ja maailmaan.

En ole halunnut antaa ystävälleni nimeä, sillä nimeäminen tuntuu vallankäytöltä, omistamisen ja haltuunoton eleeltä.

Villieläin kuuluu itselleen, ja maailmaan. Minulla on etuoikeus saada viettää muutamia hetkiä hänen elämäänsä tarkkaillen.

Käytän eläimestä sanaa hän ihan tietoisesti. Varis on toislajinen eläin, jolla on oma itseisarvonsa maailmassa.

Kun ajat ovat raskaat, tekee hyvää katsoa itsestä ulos. Tämä vuosi on jatkuvasti kutsunut reagoimaan, olemaan mieltä. Jatkuvassa reaktiivisuuden tilassa kyky pysähtyä kärsii. Ja pysähtyminen on välttämätöntä, jos haluaa nähdä pitemmälle, ajatella tulevaa.

Variksen kanssa vietetyt hetket ovat olleet tämän vuoden parhaita. Hänen toimiaan todistaessani ei ole kiire minnekään. En aio muuttaa maalle, mutta ehkä voisin seuraavaksi tutustua hänen ystäviinsä Helsingin rannoilla, ja hommata kiikarit.

Raisa Omaheimo

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka on orastavasti kiinnostunut lintubongauksesta.

Jaa.
Exit mobile version