Jossakin puiden latvustoissa vilahtaa tikka: sen kolkuttelu kaikuu ympäri tiheää metsää. Välillä kuuluu narahtelua, ratinaa ja kahinaa, kun tuulen puhaltelu saa oksat liikkumaan.
Tuhansia vuosia sitten, kun esivanhempamme vaeltelivat loppumattomien suomalaismetsien syvyyksissä, äänimaisema on ollut suurin piirtein samanlainen – ellei sitten täsmälleen sama.
Metsä koostuu puista, mutta joillakin puilla on enemmän merkitystä kuin toisilla.
Rannan Fiskarsissa sijaitsevan kotitalon takana, pienessä metsikössä, taivaita kurottelee parisataavuotias ylväs mäntyvanhus. Puulla on kirjailijalle ja muillekin suuren talon asukkaille, useammalle perheelle, erityistä merkitystä.
– Tämä komea yksilö tuntuu meidän pyhältä puultamme. Olemme ryhtyneet pohtimaan, kuinka alkaisimme osoittamaan puulle kunnioitustamme.
Luonto – ja myös puut – ovat olleet suomalaisen muinaisuskon keskiössä. Ranta on kirjoittanut aiheesta tietokirjan Pyhät puut (SKS 2025).
Rannan tavoin yhä useampi suomalainen on alkanut kiinnostua juuristaan ja kulttuuriperinnöstä, joka ei aina ole osattu arvostaa, ja joka on välillä päässyt lähes unohtumaan.
Esivanhempian jalanjäljissä
Reetta Ranta erosi kirkosta ensimmäisen lapsensa syntymän aikoihin. Hän koki, ettei evankelisluterilainen uskomuspohja tuonut elämään merkityksellisyyttä.
Uskonnon sijaan pyhyyden kokemus löytyi metsästä. Näin oli ollut jo lapsena, kun Rannan perhe kävi keväisin ja syksyisin lintu- ja luontoretkillä.
– Tällaisten rituaalien tuominen omaan perheeseeni ja omille lapsilleni tuntui tärkeältä. Luontoyhteyden palauttamisen kautta ryhdyin tutkimaan myös omaa henkistä perintöäni.
Humisevien honkien keskeltä löytyi uusi maailma: suomalaisen muinaisuskon ja kansanperinteen valtaisana rönsyilevä rikkaus. Sellaisia asioita, joita ei juurikaan opeteta koulussa.
– Meille annetaan koulussa hyvin pieni raapaisu omasta henkisestä kulttuuriperinnöstämme. Siitä pitää kaivaa tietoa, ja sillä tiellä olen edelleen. Monet näitä asioista tuntuvat intuitiivisilta: niitä on saattanut harjoittaa esi-isien jalanjäljissä ilman, että on edes tiennyt tällaisen perinteen olemassaolosta.
Reetta Rannan mukaan muinaissuomalaisen kulttuuriperinnön vuosisatoja kestäneelle väheksynnälle löytyy useita syitä.
– Meillä suomalaisilla on ollut hirveän huono itsetunto, koska meitä on alistettu sekä vasemmalta että oikealta. Siksi me emme ole uskaltaneet olla omia itsejämme.
Minuuden ja perinteiden menetystä ja kadottamista on ruokkinut myös modernisaation ja kansainvälisyyden kovaääninen huuma: vihdoinkin olemme sivistyneitä eurooppalaisia.
– Samalla olemme menettäneet jotakin sellaista, mikä tekee meistä erityisiä muihin verrattuna.
Menneinä vuosisatoina suomalaista muinaisuskoa tuhosi systemaattisesti Ruotsista rantautunut kristillinen kirkko. Toisaalta taas idän ortodoksisuus pyrki sulauttamaan sisäänsä myös vanhoja perinteitä.
– Kirkko hamusi valtaa, se tahtoi hallita ihmisten elämää, ja siksi sen pyrkimyksenä oli hävittää muinaisusko pois näköpiiristä. Kirkon toiminnan takia esimerkiksi pyhien puiden perinne on lähestulkoon kadonnut. Tosin syynä on ollut myös kaupungistuminen ja elinympäristön muuttuminen.
Pyhässä puussa on väkeä ja voimaa
Pyhä puu pihlaja, ylijumala Ukon puolison Raunin nimikkopuu. Monilta lienee jäänyt huomaamatta, että syvänoranssisen pihlajanmarjan kärkeen on painautunut viisikanta, joka on ollut ammoisista ajoista lähtien suojeleva symboli.
Jokin aika sitten Ranta osallistui shamanistiseen retriittiin, jossa kierrettiin kymmenen päivän aikaan Saimaan alueen muinaisia pyhiä paikkoja. Retriitissä Rannalle annettiin nimeksi Pihlajatar. Puu on tatuoitu myös hänen käteensä.
Pihlajaan liittyy myös tarina, joka on Rannalle sekä henkilökohtainen että tärkeä. Kolmetoista vuotta sitten Ranta aisti, kuinka Helsingin Kaivopuistossa kasvava pihlaja kutsui häntä luokseen.
– Seuraavana päivänä kuulin, että sisarentyttäreni oli kuollut samoihin aikoihin, kun olin ollut puun luona. Nyt puu muistuttaa minua rakkaasta ihmisestä. Tuntuu siltä, että kun käyn puun lähellä, vierailen samalla myös tuon minulle rakkaan ihmisen luona.
Pihlaja on yksi esimerkki puiden tärkeästä roolista suomalaisessa muinaisuskossa. Puut – ja etenkin pyhät puut – ovat tarkoittaneet henkistä ulottuvuutta ja yhteyttä niin esivanhempiin, haltijoihin kuin mahtaviin jumaliin ja jumalattariinkin.
Muinoin uuden talon kupeeseen jätettiin suojeleva ja onnea tuottava, pyhitetty puu. Pyhä puu on saattanut olla ulkonäöltään erikoinen, se on voinut kasvaa oudossa paikassa tai siinä on ollut vaikkapa salamaniskun hiiltyneitä jälkiä. Ajateltiin, että tuollaisessa puussa on poikkeuksellista väkeä eli voimaa.
Karsikkopuihin taas tehtiin merkintöjä vainajista. Myös karhunpeijaisissa puilla on ollut merkittävä rooli. Karhumetsästys oli aiemmin rituaali, johon liittyi runsaasti symboliikkaa, sääntöjä ja yksityiskohtia.
Ideana oli, että karhun sielu pyrittiin palauttamaan taivaisiin, josta se saattoi palata takaisin metsään riistaksi. Tämä tarkoitti tasapainon säilymistä ja riistaa saatiin uudemmankin kerran. Niinpä otson kallo ripustettiin tätä varten pyhitetyn puun eli kallohongan oksille.
– Mitä enemmän olen oppinut puista, sitä enemmän niitä arvostan. Puiden rinnalla me ihmiset olemme aikuisinakin keskenkasvuisia, puhumattakaan siitä, että ihminen on lajina varsin tuore puihin verrattuna, Reetta Ranta sanoo.
Ranta näkee paljon värikkäitä unia – olisiko syynä makuuhuoneen nurkalla kasvava komea jalava, joka kansanperinteessä on varjojen ja alisen maailman puu?
– Minusta on hauska ajatella, että kyseisellä jalavalla voi olla vaikutusta myös unimaailmaani.
Suomalaisen sielun ytimessä
Vitivalkoinen, värjyvä höyhen. Metsän uumenista löytynyt jo hieman sammaloitunut peurankallo. Ranta on rakentanut sekä pihapiiriin että lähimetsiin alttareita, joihin hän pistää pieniä lahjoja metsän hengille.
Logiikka on samanlainen kuin karhunpeijaisissa: kyse on luonnon ja ihmisen toiminnan vastavuoroisuudesta, jollaiseen alkuperäisuskonnot ympäri maailmaa ovat perustuneet.
Rannan mukaan moderni ihminen voi oppia paljon muinaissuomalaisten luontosuhteesta.
– Luonnosta voi ottaa vain sen verran, mitä itse tarvitsee. Ja aina pitää muistaa jättää metsänhengille, linnuille ja esivanhemmille pieni kiitos siitä, mitä luonto on meille tarjonnut. Sienestäessä me olemme antaneet aina pikkuisen takaisin: sienisaaliiden perusteella tämä on todistetusti kannattanut, Ranta kertoo.
Rannalta julkaistiin äskettäin Pyhät puut -tietokirja (SKS, 2025). Sen lopussa annetaan ohjeita yksittäisen puun tai luonnonmuistomerkin suojelemiseksi.
– Pyhät puut ja paikat ovat osa kulttuurihistoriaamme, osa meidän suomalaisten sielukäsitystä. Tämä on suomalaisuuden ydintä, ja siksi me olemme tällaisia, kuin olemme. Jos me unohdamme esivanhemmillemme tärkeiden pyhien luonnonpaikkojen merkityksen, keitä me sitten olemme?
Läheisen kuusikon varjoista kuuluu kahinaa. Iso musta lintu lehahtaa lentoon ja katoaa tummanvihreän labyrintin uumeniin.
