Minua pyydetään kirjailijan ominaisuudessa puhumaan esimerkiksi kirjastoihin. Aina silloin tällöin toiveena on, että tilaisuus striimataan, ja toisinaan se halutaan myös tallettaa nettiin jälkikäteen katsottavaksi.
Ei käy! Siis se tallennus.
Ennen kaikkea se johtuu siitä, että koska keikoilla kuitenkin kertoo aina enemmän ja vähemmän samat vitsit, niin sitä ei halua, että ne ovat jo etukäteen katsottavissa. Teatterintekijät, standup-koomikot ja muut ymmärtävät tämän.
Sinä sika olet kuunnellut Popedaa vuonna 2005. Häpeä ja kuole!
Toinen syy on raadollisempi: maailma on mennyt sellaiseksi, että asiat joita ihminen on tehnyt tai sanonut joskus, voivat tulla eteen myöhemmin syytöksinä: sinä sika olet kuunnellut Popedaa, ja meillä on siitä todiste vuodelta 2005. Ja vaikka asia oli silloin ok, niin nyt ei ole, joten häpeä ja kuole!
Totta puhuen luulen, että minun kirjastoesiintymisissäni ei ole mitään sellaista, josta kukaan pöyristyisi edes vuonna 2134, mutta varma ei voi olla. Siksi on parempi, ettei jätä jälkipolville muuta kuin typeriä kirjoja. Niistä sentään tietää, ettei niitä kukaan lue.
Mutta muutoin ihmisten hullutuksiin on kyllä syytä suhtautua tietyllä varauksella. Asiat ovat menneet niin kummallisiksi, että esimerkiksi viime keväänä Q-teatterin Kirsikkatarha-näytelmässä muistutettiin katsojia siitä, että sieltä saa poistua kesken jos haluaa ja esitys ahdistaa.
Siinä tiivistyi paljon nykyajasta. Että kulttuuria kuluttavat ihmiset ovat ilmeisesti niin tyhmiä, etteivät osaa lähteä pois, jos tuntuu kurjalta. Että sellainen mahdollisuus täytyy sanoa oikein ääneen!
Erilaiset sältövaroitukset ovat arkipäivää, ikään kuin elämä olisi parasta, kun ei vahingossakaan elä sitä.
Miksi pysähtyä tähän? Miksi ei laitettaisi jokaiseen teeveesarjaan, kirjaan ja Astrid Lindgrenin balettiesitykseen teksti, että hei, ei ole lainkaan pakko lukea tai kokea tätä.
Ai juu mutta niinhän nykyään usein tehdäänkin! Erilaiset sisältövaroitukset alkavat olla arkipäivää, ikään kuin elämä olisi parasta silloin kun ei vahingossakaan elä sitä.
Mietin tätä puritanismin syöpää erään kirjastoesiintymisen jälkeen (sieltäkin saa poistua kesken). Löhösin hotellihuoneessa, jonka televisiosta yritin löytää katsottavaksi sketsisarjaa. Tiedättehän, sellaista kevyttä ja hauskaa joka kestää puoli tuntia, ja jonka voi unohtaa saman tien.
Vaikeaa oli.
Kunnon sketsisarjoja ei juurikaan enää tehdä. Se johtunee pelosta, että ne aiheuttavat paheksuntaa ja joutuvat ties vaikka boikottiin. Kuka sellaisia uskaltaa edes katsoa, kun kuitenkin niissä pilkataan vääriä ihmisiä ja kerrotaan ”ongelmallisia” vitsejä.
Vitsit eivät ole ongelmallisia, huonoja ne voivat toki olla.
Mutta ei se niin ole. Huumori ei ole ”ongelmallista”. Minäpä kerron mitkä asiat ovat: Hodgen konjektuuri (liittyy matematiikkaan). Immanuel Kantin koko tuotanto (ei sitä käsitä hullukaan), vaalien väärentäminen, ihmisten kiduttaminen sekä tappaminen. Ne ovat ongelmallisia, koska ne sisältävät ongelman.
Ai niin! Ydinjätteen loppusijoitus on myös aavistuksen ongelmallista.
Vitsit sen sijaan eivät ole ongelmallisia, huonoja ne voivat toki olla. Mutta suurin osa maailman jutuista on enemmän tai vähemmän huonoja, joten ei siinäkään mitään ennenkuulumatonta ole.
Myönnetään: eihän huumoria ole tietenkään edelleenkään kielletty. Ja tehdäänpä toisinaan jopa huumorielokuvia, harvakseltaan. Henkinen ilmapiiri on kuitenkin sellainen, että täytyy pitää kikkeli keskellä suuta, kun tekee pilaa asioista.
Se ei ole kovin hyvä lähtökohta huumorille. Vaan ei se ole hyvä ilmapiiri millekään – paitsi tavattoman tylsälle ja ahdasmieliselle elämälle.
Huumorin ideana on tehdä pilaa kaikista – ja kaikesta. Ei ole yhtään ryhmää joka pitäisi säästää.
Huumori ei aina vanhene arvokkaasti, mutta entä sitten?
Oma suosikkini on Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen hahmo, joka on ottanut elämäntehtäväkseen käydä solvaamassa henkilökohtaisesti jok’ikistä maailmankaikkeuden olentoa. Tämä aika tarvitsisi hänenlaisiaan enemmän.
Huumoria toki voi tehdä monella tavalla, muun muassa niin, ettei se ole hauskaa. Huumori ei myöskään aina vanhene arvokkaasti, mutta entä sitten? Joku Little Britainin räävittömyys on minusta superhienoa. Siinä pilkataan estoitta vammaisia, homoja, läskejä sekä pahnanpohjimmaisena asiakaspalvelijoita – vai olisiko kuitenkin niin, että pilkka osuu viime kädessä pahastuvien katsojien asenteisiin? Mitä olikin: ellei halua sellaista katsoa, niin kukaan ei pakota.
Kurt Vonnegutin Galápagos-kirjassa ihmiskunta on taantunut, kun evoluutio on lähtenyt kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Ihmisistä on tullut jonkin sortin hylkeitä, jotka köllivät hietikolla ja uiskentelevat meressä. Yksi asia ihmisyydestä on kuitenkin jäänyt, ja se on, että kun joku pieraisee, niin muut nauravat.
Huumori on yksi tärkeimmistä asioista, joita meillä on. Sitä on syytä puolustaa viimeiseen paukkuun sekä räävittömään solvaukseen.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka ei mielellään ota asioita kovin vakavasti.
