Marjo ja Juha Kurhelan perheessä olisi tällä hetkellä kuusi lasta, jos kaikki olisi sujunut niin kuin toivottiin. Toisin kuitenkin kävi.
Nurmon hautausmaalla Etelä-Pohjanmaalla lepäävät perheen kaksi lasta. Nyt perhe, johon kuuluu neljä lasta, vierailee haudoilla usein ja myös lasten pyynnöstä.
Hautapaikalla sijaitsee sydämen muotoinen hautakivi, jonka vieressä on valkoinen, väliaikainen puuristi. Toinen sydänkivi lasketaan paikalleen enkelipatsaan kanssa lähipäivinä.
Saaga, 8, menehtyi puoli vuotta sitten, marraskuussa 2023. Hänen kaksoissisarensa Aino kuoli kohtuun vuonna 2014, ja Saaga vammautui hätäsektiossa vaikeasti.
Äiti Marjo Kurhela sanoo, että Saaga taisteli itselleen pidemmän elämän kuin moni uskoikaan. Pienelle keskosvauvalle ei luvattu vuottakaan elinaikaa.
Perheen isommat pojat saivat nähdä Aino-sisarensa arkussa ja he olivat mukana sekä hautajaisissa että surutyössä.
Saaga kuoli rauhallisesti kotonaan saattohoidon päätteeksi. Läsnä tilanteessa oli koko perhe pienemmät lapset mukaan lukien.
– Lapset saivat olla Saagaa lähellä ja nähdä hänen kuolevan. He saivat itse päättää, ovatko kuoleman hetkellä paikalla. Kaikki halusivat, vaikka 2-vuotias ei ihan malttanut aina pysyä paikallaan, Marjo Kurhela hymyilee.
Lapset olivat mukana lähes kaikessa alusta loppuun: he saivat myös järjestää Saagalle tärkeiden aikuisten kanssa hautajaiset ja koristelivat myös juhlapaikan.
Kurhela kuvailee, että tilanne oli kaikessa kamaluudessaan kuitenkin kaunis ja luottavainen, herkkä hetki, joka koettiin yhdessä.
11-vuotias Saagan veli sanoo miettineensä Saagan kuollessa, miksi näin käy juuri hänelle.
– Muistan Saagan hyvää tekevänä, huumorintajuisena ja rakastavana. Kuoleman hetkellä mietin, että miksi näin käy juuri hänelle, isoveli muistelee siskoaan.
Perheen 2–14-vuotiaat lapset eivät esiinny jutussa omilla kasvoillaan ja nimillään heidän yksityiselämänsä suojelemiseksi.
Kaikissa perheissä kuolemaa ei käsitellä yhtä avoimesti.
Kuolema on surututkijan mukaan usein jopa suurempi tabu nyt kuin aikaisemmin.
Kuolema usein piilotetaan lapsilta
Surututkija ja terveystieteiden dosentti Anna Liisa Aho todentaa tutkimuksissaan ilmiön kuolemasta vieraantumisesta.
Taustalla on osittain lääketieteen kehityksen aiheuttama ajatus kaiken parantamisesta, ehkä jopa illuusio ikuisesta elämästä.
Kuolema ei tunnu luonnolliselta. Osa myös suojelee esimerkiksi lapsiaan kuolemalta.
– Tämä on trendi, että lapsia ei oteta mukaan hautajaisiin tai katsomaan sairasta läheistä, Aho sanoo.
Marjo Kurhelan perheessä lasten mukaan ottaminen surutyöhön oli itsestään selvää.
Älä valehtele kuolemasta
Usein sotakuolemista, itsemurhista ja henkirikoksista vaietaan. Traumaattiset kuolemat voivat heijastua myös myöhemmin perheessä tapahtuvien kuolemien käsittelyyn ja samalla lapsiin.
– Olisi luonnollisempaa kasvattaa lapsia niin, että elämään kuuluu onnellisia mutta myös todella surullisia asioita, surututkija Aho sanoo.
Kuolemasta kertominen luo lapselle pohjan kohdata elämän vastoinkäymisiä, joita tulee vastaan väistämättä jokaiselle.
Lapselle pitäisi puhua kuolemasta ikätasoisesti, mutta yksi asia on Ahon mukaan tärkeintä muistaa: lapselle ei saa valehdella kuolemasta.
– Lapsi voi menettää perusturvallisuuden tunteen ja luottamuksen vanhempaan, jos hänelle valehdellaan.
Mielikuvitus paikkaa sen, mistä ei puhuta
Lapsi käsittelee kuolemaa, vaikka siitä ei hänen kanssaan puhuttaisi.
– Kuolemasta tulee heille sellainen musta möntti, jonka he omalla mielikuvituksellaan värittävät. Se kuva on usein paljon pahempi kuin todellisuus, Anna Liisa Aho sanoo.
Vahingollista on myös, jos nuori suljetaan pois läheisen kuolemasta. Jos mitään kosketusta kuolemaan ei ole, se voi tuoda kehitysvaiheeseen vaurioita.
Esimerkiksi vanhemman kuoleman jälkeen nuorilla on todettu usein masennusta, ahdistuneisuutta ja traumaperäisiä stressireaktioita sekä väkivaltaista käyttäytymistä.
– He voivat olla myös pettyneitä ja katkeroituneita siitä, ettei heitä ole otettu mukaan suruun ja kuoleman rituaaleihin, kuten hautajaisiin, Aho kuvailee.
Aho kertoo haastatelleensa myös monia nuoria vanhempia, joilla ei ole ollut aikaisemmin kokemusta kuolemasta, ja jotka ovat menettäneet lapsensa nuorina.
– He ovat olleet aivan hukassa. Jokaisen olisi hyvä tietää kuolemaan liittyvistä asioista jotakin, samalla tavalla kuin veroilmoituksen tekemisestä.
Kuolema sattuu ja se saa näkyä
Marjo Kurhela uskoo, että hänen lapsilleen kuolemassa ei ole mitään pelottavaa. Kysymyksiin vastataan ja välillä voidaan todeta suoraan, että äiti tai isä ei tiedä vastausta.
Heillä lapset saivat koskea halutessaan Saagaan kuoleman jälkeen, ja jokainen halusi.
– Minusta tuntuu, että lapset ovat hyväksyneet tämän kuoleman hyvin, koska he ovat nähneet sen. Totta kai meidän elämä meni palasiksi, kun Saaga veti viimeisen henkäyksen, mutta samalla pystyimme tukemaan muita lapsia.
Tässä piileekin Kurhelan mukaan mahdollisesti syy sille, miksi osa vanhemmista suojelee lapsiaan kuolemalta.
– Vanhempi ei ehkä itse pysty käsittelemään omaa tuskaansa, saati kannattelemaan lapsen tuskaa. Kuolema sattuu, ja se saa näkyä.
Hautajaisissa Saagan elämää juhlittiin. Saaga rakasti glitteriä, yksisarvisia ja kaikkea kimaltavaa.
– Mitä överimpää, sitä parempaa. Sellainen oli meidän Saaga, äiti hymyilee.
