Hyvinvointialueiden diagnoositietojen keräämisessä ja kirjaamisessa on isoja ongelmia. Tämä käy ilmi valtiovarainministeriön tänään julkaisemasta selvityksestä.
Kyse ei ole vähäpätöisestä asiasta, sillä sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta vastaavien hyvinvointialueiden rahoituksesta neljä viidesosaa määräytyy ihmisten palvelutarpeen perusteella.
Tämän laskemiseen vaikuttavat myös hyvinvointialueiden tekemät hoitoilmoitukset ja erityisesti tietyt pitkäaikaissairauksien diagnoosit.
Erot kirjausmenettelyissä voivat johtaa rahoituksen vinoutumiseen.
Esimerkiksi jokin hyvinvointialue ei välttämättä saa niin paljon rahoitusta kuin ihmisten sairastavuus edellyttäisi. Toisille hyvinvointialueille kirjauskäytäntöjen erot ovat taas voineet poikia todellista palvelutarvetta isomman rahapotin.
Jotkut hyvinvointialueet ovat hakeneet rahoituspäätöksiinsä oikaisua diagnoositietoihin ja niiden kirjaamiseen liittyvien ongelmien vuoksi, mutta valtiovarainministeriö ei ole niihin taipunut.
Muun muassa Keski-Suomen hyvinvointialue on valittanut asiasta hallinto-oikeuteen. Asian käsittely on kesken.
THL tiedotti viime kesänä havainneensa merkittäviä virheitä ainakin kymmenen hyvinvointialueen pitkäaikaissairauksien kirjaamista koskevissa diagnooseissa.
Kirjaamiskäytännöt siirtyvät osin lääkäreiltä toisille mestari-kisälli-periaatteella
Nyt julkaistun selvityksen tavoite on ollut kartoittaa hyvinvointialueiden rahoituksen tietopohjaan liittyviä ongelmia ja esittää niihin ratkaisuja. Selvityshenkilöinä toimivat sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan professori Ulla-Mari Kinnunen ja julkisoikeuden professori Tomi Voutilainen.
Selvityksen mukaan diagnoositietojen kirjaamisessa hyvinvointialueiden välillä on isoja eroja. Syynä on se, että sen kirjaamisen vaatimuksia tulkitaan eri tavoin.
Asiakastietolain mukaan potilasasiakirjoihin on kirjattava tiedot jokaisesta palvelutapahtumasta. Kirjaaminen on kuitenkin jätetty osin joustavaksi ja esimerkiksi taudinmääritys tulee käydä ilmi ”tarpeellisessa laajuudessa”.
Ehdotonta velvollisuutta esimerkiksi diagnoositiedon kirjaamiseen laissa ei siis ole. Kirjaaminen onkin jäänyt enemmänkin alemman sääntelyn ja esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ohjeiden varaan.
Selvityksessä kävi ilmi, että esimerkiksi diagnoosikirjauksia koskevat oppaat eivät aina kuitenkaan suoraan ohjaa diagnoosien kirjaamista hyvinvointialueilla.
Haastattelujen mukaan lääkäreillä kirjaamiskäytännöt usein siirtyvät vanhemmilta työntekijöiltä nuoremmille niin sanotulla mestari-kisälli-periaatteella.
Rahoituksen laskentaan vaikuttavat diagnoositiedot toimitetaan THL:lle eri tietojärjestelmien kautta.
Selvityksen mukaan tietojen toimittamista koskeva sääntely on puutteellista, ja THL:llä ei ole toimivaltaa ohjata sitovasti koko prosessia.
Tietojärjestelmiä, joihin hoitotiedot kirjataan, ei päivitetä riittävän nopeasti, jotta esimerkiksi ohjeistuksiin tehdyt muutokset pysyisivät ajan tasalla.
Myöskään nykyiset hoitoilmoitusten toimittamista koskevat menettelyt eivät yksinkertaisesti toimi, selvityksessä todetaan.
Johtopäätös: Sääntely pitää uudistaa kauttaaltaan
Selvityksessä esitetään myös ajatuksia siitä, miten ongelmia voidaan ratkoa.
Professorien johtopäätös on, että diagnoositietojen kirjaamisen isoimmat ongelmat liittyvät pysyväisluonteisten diagnoosien eli pitkäaikaissairauksien kirjaamiseen potilasasiakirjoihin ja niiden kopioimiseen THL:lle toimitettaviin hoitoilmoituksiin.
Lyhyen aikavälin ratkaisuna muun muassa pitkäaikaisdiagnoosien käsite ja kirjaamisen periaatteet vaativat pikaista täsmentämistä.
Koko hoitoilmoituksiin perustuvan menettelyn tarkoituksenmukaisuus pitäisi myös arvioida kokonaan uudelleen.
Varovaista kritiikkiä saa myös THL. Selvityksessä todetaan, että vaikka tieto pitkäaikaisdiagnoosien määrästä olisi saatavilla valtakunnallisista tietojärjestelmäpalveluista, THL ei hyödynnä mahdollisuutta kuin marginaalisesti, vaikka uudistettu lainsäädäntö sen jo mahdollistaisi. Siirtymäaikaa on vuoden 2029 loppuun. Tähän kaivataan kuitenkin vetoapua myös ohjaavilta ministeriöiltä.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ohjauksen sisältöä ja toteutusta tulisi arvioida uudelleen. Pakottava sääntely ei voi olla pelkkien ohjeiden varassa, selvityksessä todetaan. Eron oikeudellisesti sitovien määräysten ja ohjeiden välillä pitää olla kirkas.
Koska potilastietojen keräämisen ja käsittelyn sääntely on nykymuodossaan selvästi puutteellista, sosiaali- ja terveysministeriön tulisi uudistaa tietojen keräämistä ja käsittelyä koskeva sääntely kokonaan.
