Heräisimmekö auttamaan, jos m-rokkoon kuolevat olisivat valkoisia eurooppalaisia lapsia, Shadia Rask kysyy.
Shadia Raskväestötutkija
Maailmaan julistettiin elokuussa globaali terveyshätätila. Syynä on m-rokon uusi muunnos, joka on aiempaa tarttuvampi ja tappavampi. Eri Afrikan maissa yli 20 000 ihmistä on sairastunut tänä vuonna. Yli 500 ihmistä on kuollut.
Suurin osa tautiin kuolleista on lapsia. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat alle viisivuotiaat. Pahin tautitilanne on Kongon demokraattisessa tasavallassa. UNICEF arvioi elokuussa, että liki 10 000 lasta on sairastunut ja 463 lasta on kuollut kuluvan vuoden aikana.
Luen uutislausetta kuolleista kongolaisista lapsista samalla, kun omat lapseni telmivät touhukkaina ja terveinä olohuoneessa. Globaali eriarvoisuus lasten välillä on käsinkosketeltava.
Globaali terveyshätätila on maailman terveysjärjestö WHO:n korkein hälytystaso. Sen tavoitteena on nopeuttaa tutkimusta, rahoitusta ja kansainvälistä yhteistyötä taudin hillitsemiseksi.
Luen uutisia kuolleista kongolaisista lapsista samalla, kun omat lapseni telmivät touhukkaina ja terveinä olohuoneessa.
Hätätilajulistuksen jälkeen eri tahot tiedottivatkin lahjoituksista. Yhdysvaltojen kehitysyhteistyövirasto USAID kertoi 35 miljoonan dollarin lisätuesta, ja Euroopan komissio ilmoitti koordinoivansa yli 200 000 rokotuksen lahjoitusta.
Mutta missään tavallisessa kahvipöytäkeskustelussa tai kohtaamisessa en ole kuullut sen enempää puhuttavan aiheesta. Virastot ja viranomaiset ovat kyllä hereillä, mutta suuren yleisön kollektiivinen myötätunto ja auttamishalu ei ole herännyt.
Miksi terveyshätätila on meille vain yksi ulkomaanuutinen, vaikka sadoittain lapsia sairastuu ja kuolee?
Viranomaiset ovat kyllä hereillä, mutta suuren yleisön auttamishalu ei ole herännyt.
Pohdin kysymystä ystävieni kanssa. Listasimme erilaisia syitä: vieläkin on vallalla koronaähky, koko ajan on uutisähky ja liian monta samanaikaista isoa kriisiä. On ilmastokatastrofi ja sota Euroopassa. Afrikan maat tuntuvat niin kaukaisilta. On hektinen uutisrytmi ja ulkomaanuutiset, joita vinoutuneesti hallitsevat Yhdysvaltain presidentinvaalit.
On toki myös perusteltua suhtautua taudin uhkaan maltillisesti: Suomessa ei ole syytä pelätä, että m-rokosta muodostuisi koronan kaltaista epidemiaa. Näin vakuutti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Leif Lakoma Helsingin Sanomien haastattelussa.
Toki tiedetään, että tartuntataudit ovat arvaamattomia ja muuntautumiskykyisiä. Siksi paikallisenkin epidemian hillitseminen kannattaa jo ihan itsekkäistä syistä. Puhumattakaan siitä, että Afrikan maiden köyhyys ja olosuhteet ovat osin meidän rakentamiamme.
Olemmeko välinpitämättömiä siksi, että ajattelemme: tämä ei koske meitä?
En halua lietsoa turhaa paniikkia, jonka seurauksena hamstraamme taas koronapandemian tapaan vessapaperihyllyt tyhjiksi. Mutta välinpitämättömyytemme muiden hädästä vaivaa minua – ja siitä päästään ehkä asian ytimeen.
Olemmeko välinpitämättömiä siksi, että ajattelemme: tämä ei koske meitä? Tämä koskettaa muita, toisia. Ihmisiä, jotka ovat vähemmän ihmisiä? Juuri sillä tavallahan m-rokon riskiryhmistä on historiallisesti ajateltu.
Valtaosa m-rokkoon sairastuneista ja kuolleista ihmisistä on mustia ja ruskeita afrikkalaisia. Ei-valkoisia ihmisiä on jopa ihmistieteissä kuvattu aikoinaan rasistisilla tavoilla vähempiarvoisina. Rasismi vaikuttaa siihen, keitä pidetään apua ansaitsevina ja keitä ansaitsemattomina. Eniten apua ansaitsevina pidetään ahkeria, kiitollisia, ”oikeanlaisia” köyhiä, kun taas pakolaiset ja muut kuin ”me” nähdään vähiten apua ansaitsevina.
Jopa m-rokon aiemmin käytetty nimi, apinarokko, oli leimaava.
Euroopassa m-rokon riskiryhmä ovat puolestaan miehet, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa. Tämä johtuu siitä, että Euroopassa esiintyy aiempaa tautimuunnosta, joka tarttuu seksin välityksellä. Myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat ryhmä, joka kohtaa kielteisiä asenteita.
Uutisia ovat kuvittaneet kliiniset hoitotilanteet.
Kukaan ei ole myöskään antanut kasvoja tälle kriisille. Terveyshätätilasta kertovia uutisia ovat kuvittaneet kliiniset hoitotilanteet, rokkoiset ruskeat kädet, päättömät keskivartalot ja sinivalkoiset YK:n pakolaisteltat.
Kuvat ja tarinallistaminen ovat voimakkaimpia keinoja vedota ihmisiin. Esimerkiksi vuoden 2015 pakolaiskriisin symboliksi nostettiin kuolleena rantahiekassa makaava syyrialainen lapsi Aylan Kurdi. Kuva herätti ihmiset, vaikka Syyrian sodassa oli kuollut noin 12 000 lasta ennen häntä.
Kärsimyksen kuviin liittyy toki myös monia eettisiä ongelmia. Ne heijastavat läntistä ja valkoista katsetta ja uusintavat historiallisia valta-asetelmia, kuten tutkija Noora Kotilainen väitöskirjassaan kuvaa.
Kärsimyskuvien keskelläkin saatamme silti jäädä passiivisiksi. Ironinen katsoja on professori Lilie Chouliarakin käsite, joka kuvaa, kuinka yleisö, joka voisi herätä vastustamaan globaalia epäoikeudenmukaisuutta, jääkin vain seuraamaan sivusta.
Mutta joskus heräämme, kuten Ukrainan kohdalla Eurooppa löysi myötätuntonsa ja auttamishalunsa.
Heräisimmekö nytkin, jos m-rokkoon kuolevat olisivat valkoisia eurooppalaisia lapsia?
Shadia Rask
Kirjoittaja on kansanterveystieteilijä, joka opiskeli pääaineenaan kansainvälistä terveyttä.