Suklaabisneksessä liikkuu satoja miljardeja euroja, ja ne jakaantuvat räikeän eriarvoisesti, Rask kirjoittaa.
Shadia Raskväestötutkija
Kuinka paljon tiedät suklaasta? kysyi Me Naiset -lehti leikkisästi toissa kesänä. Suuressa suklaavisassa sai päteä, jos muisti Twixin vanhan nimen (Raider!). Sain arvattua, kuinka monta makua Pandan Juhlapöydän -suklaarasiassa on (yhdeksän).
Opin, että Snickers-suklaapatukka on saanut nimensä Mars-konsernin perustajan Frank Marsin lempihevoselta.
”Suklaa taitaa maistua sinulle, tai ainakin tiedät kiitettävän hyvin suklaaseen liittyviä faktoja”, summasi suklaavisa.
Joo – suklaa kyllä maistuu minulle, ja suomalaisille yleensäkin. Syömme jokainen vuodessa keskimäärin yli viisi kiloa suklaata. Jäämme niukasti maailman eniten suklaata syövien maiden kymmenen kärjen ulkopuolelle.
Mutta väitän – sanoi suklaavisa mitä tahansa – että emme tiedä ollenkaan tarpeeksi suklaasta.
Syömme jokainen vuodessa keskimäärin yli viisi kiloa suklaata.
Tiedätkö esimerkiksi, mitkä kaksi maata tuottavat yli 60 prosenttia koko maailman kaakaopavuista, eli suklaan tärkeimmästä raaka-aineesta? Ghana ja Norsunluurannikko. Entä, mikä on maailman suurin kaakaopapujen maahantuoja? Euroopan unioni, sekin yli 60 prosentin markkinaosuudella.
Entä, mitkä viisi brändiyhtiötä käytännössä kontrolloivat maailman suklaabisnestä? Mondelez International, Mars Inc., Nestlé, Ferrero, ja Hershey Co. Näiden yhteenlaskettu markkinaosuus on… taas tuo maaginen luku, liki 60 prosenttia!
Suklaa on kaloripommi, siksi usein sanotaan, että sillä herkuttelu saa tuntemaan yhtä aikaa mielihyvää ja syyllisyyttä. Mutta kun opin lisää suklaabisneksestä, tunsin syyllisyyttä syömisen sijasta kuluttamisesta.
Suklaabisneksessä liikkuu satoja miljardeja euroja vuodessa. Rahan liikkeistä jää paha maku suuhun. Niin eriarvoisesti ”ruskeasta kullasta” saatava hyvä jakaantuu.
Kaakaopavun viljelijällä ei ole varaa syödä suklaata.
Suklaan arvoketjun pohjalla ovat kaakaopapuja tuottavat pienviljelijät. Yli viidestä miljoonasta pienviljelijästä suurin osa elää köyhyysrajan alapuolella, vähemmällä kuin parilla dollarilla päivässä.
Kaakaopavun viljelijällä ei ole varaa syödä suklaata.
Riiston mittakaavasta kertoo tutkijoiden arvio: jos pienviljelijät saisivat kaakaopavusta kaksinkertaisen hinnan, silti jopa joka neljäs pienviljelijöiden kotitalouksista jäisi yhä äärimmäisen köyhyysrajan alapuolelle.
Kenenkähän pussista elämiseen riittävä palkka pitäisi oikein ottaa?
Pienviljelijän osuus suklaabisneksen arvoketjussa on vaivaiset viisi prosenttia. Neljäsosan arvoketjusta tuottavat (ja ottavat) monikansalliset yhtiöt, joiden käsissä kaakaopavuista jatkojalostetaan teollista suklaata. Ja suurimman palan tästä kakusta, noin 70 prosenttia, haukkaavat brändisuklaita valmistavat monikansalliset yhtiöt.
Kun pienellä määrällä pelaajia on suuri valta markkinoista, puhutaan oligopolista. Se on yksi epätäydellisen kilpailun muoto. Brändiyhtiöille tilanne on suklaatakin makeampi. He ostavat raaka-aineensa mahdollisimman halvalla, myyvät kuluttajatuotteensa mahdollisimman kalliilla – ja käärivät suurimmat voitot osakkeenomistajille, kuten kapitalismissa kuuluukin.
No – onhan meillä Reilun kaupan sertifioinnit ja monikansallisten yhtiöiden vastuullisuusohjelmia, meillä on YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ja EU-tasoisia kestävän kaakaon aloitteita!
Mutta EU tai länsimaiset brändiyhtiöt eivät aja muutosta siihen, että vain yksi prosentti maailman suklaasta valmistetaan Länsi-Afrikan maissa. Tavoittelemme vastuullisuutta, mutta rima on asetettu matalalle, pikkuisen pienviljelijän orjapalkan yläpuolelle.
Suklaabisnes perustuu edelleen imperialismin rakenteelle.
Ja orjuudesta puheen ollen, ei ole sattumaa, että esimerkiksi Saksa, Belgia, Alankomaat ja Ranska ovat suuria suklaata tuottavia maita. Ne olivat vahvoja pelureita muinaisessa siirtomaajärjestelmässä, jonka tarkoitus oli hyödyntää paikallisia raaka-aineita Euroopan eduksi. Suklaabisnes perustuu edelleen tälle imperialismin rakenteelle.
Suklaafirmojen intresseissä tietysti on, että ”suklaatietoisuutemme” keskittyy Twixin brändiuudistukseen ja Frank Marsin lempihevoseen – tai muihin kepeisiin juttuihin, kuten esimerkiksi Kuusi ”yllättävää faktaa” suklaasta.
Jokainen leikkimielinen testi palvelee monikansallisten toimijoiden tavoitteita.
Nyt kun tiedämme, kuinka epäreilu suklaabisnes on, haluamme kenties kysyä toisenlaisia kysymyksiä.
Nykyisellään kymmenet Afrikan maat horjuvat vararikon partaalla. Mitä jos Ghanalle ja Norsunluurannikolle jäisi suklaabisneksen miljardeista euroista enemmän kuin vain raaka-aineen tuottamisesta saatava pienin siivu?
Ja pitäisikö sinun ja minun maksaa suklaapatukoistamme enemmän?
Ihan muista syistä kuin makeisveron vuoksi.
Shadia Rask
Kirjoittaja on valtionpalkittu tiedonjulkistaja, jonka lempimakeisia ovat suklaapäällysteiset lakupallerot.
