Äiti-sana tuli kielistä, joissa nykyisin äiti alkaakin m:llä, kuten vaikkapa mother tai mamma. Kerro meille, miten sinä kutsut tai kutsuit äitiäsi.
Petri Kivimäki,
Katja Wallenius
Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Voisi kuvitella, että äitiä tarkoittava sana ei ihan heti muuksi muutu. Näin on kuitenkin suomen kielessä käynyt.
Äiti-sana on nimittäin ollut suomen kielessä vain reilut 2 000 vuotta. Sitä ennen käytimme äidistä sanaa emä.
Apulaisprofessori, kielitieteilijä Minerva Piha sanoo, että vanha emä-sana näkyy ja kuuluu edelleen useissa naissukupuoleen liittyvissä sanoissa, kuten emäntä, emo, emätin tai emakko. Käytämme myös edelleen emä-sanaa eläimen emoa tarkoittavana sanana.
Minerva Piha kertoo alempana, miten äiti-sana syrjäytti vanhan emä-sanan.
Vastaa ensin pariin kysymykseen. Yle kerää parhaillaan yhdessä Itä-Suomen yliopiston suomen kielen oppiaineen kanssa tietoa siitä, miten äiti-sanaa käytetään nykysuomessa.
Tutkijoille ja Ylelle päätyvät vain antamasi vastaukset sekä ikäsi, postinumerosi ja sukupuolesi.
Toteutus vaatii toimiakseen JavaScriptin.
Lomake on avoinna 24.11.2024 saakka.
Miksi emä katosi?
Emä-sana oli vuosituhansien ajan äidistä käytetty nimitys, mutta sitten emä sai väistyä.
– Jossain vaiheessa rautakaudella emä-sana korvautui sanalla äiti. Sana on tullut meille kantagermaanisesta kielestä, kertoo kielitietieteilijä, Norjassa sijaitsevan Nord Universitetin eteläsaamen apulaisprofessori Minerva Piha.
Germaanisia nykykieliä ovat esimerkiksi ruotsi, norja, saksa ja englanti.
Rautakaudella, noin 2 000 vuotta sitten, Suomen alueelle saapui vanhaa germaanista kieltä puhuvia ihmisiä. He ehkä tuntuivat silloisista asukkaista niin hienoilta, että otimme heidän kielestään myös hienoilta kuulostavia sanoja.
Emä-sana alkoi vaihtua äiti-sanaan.
– On ollut myös avioliittoja suomenkielisten ja kantagermaanin puhujien kanssa. Lapset ovat sitten oppineet tämän kantagermaanin kielen sanan ja alkaneet käyttää sitä, kertoo Piha.
Eikä äiti ollut suinkaan ainoa sana, joka noihin aikoihin vanhasta kantagermaanista silloiseen suomen kieleen lainautui.
– Nykyinen suomen kieli vilisee vanhoja germaanilainoja. Se kertoo siitä, että meillä on ollut tosi tiiviit yhteydet kantagermaanin puhujien kanssa.
Vanhoja germaanisia lainasanoja ovat esimerkiksi kaura, kana, kattila, leipä, rauta, ruoste, kangas ja lanka.
Muualla alkaa m:llä
Erikoista on se, että nykyisistä germaanisista kielistä tällainen äiti-sanan kaltainen sana on sittemmin kadonnut. Tilalle on tullut m-äänteellä alkava sana, esimerkiksi ruotsissa mamma, englannissa mother ja saksassa Mutter.
Itä-Suomen yliopiston englannin kielen professori Mikko Laitinen kertoo, että useissa germaanisissa ja monissa muissa kielissä äitiä tarkoittava sana alkaa m-äänteellä.
– Sana on todennäköisesti tullut latinasta, jossa äiti on mater. Joidenkin lähteiden mukaan sanan alkuperä on mitä ilmeisimmin lapsen jokeltelussa, jossa lapsi on äännellyt ma-ma-ma.
Tampereen yliopiston diakronisen kielentutkimuksen dosentti Mikko Heikkilä puolestaan kertoo, että m-alkuiset äiti-sanat, kuten englannin kielen mother ja saksan Mutter, juontuvat vieläkin kauemmaksi kuin latinaan.
– Germaanisten kielten m-alkuiset äiti-sanat palautuvat kaikkien niin sanottujen indoeurooppalaisten kielten yhteiseen kantakieleen, jota kutsutaan nimellä kantaindoeurooppa. Sitä puhuttiin viimeistään 3000-luvulla eaa.
Germaanikielten m-alkuisella äiti-sanalla ja latinan mater-sanalla on siis ollut yhteinen kantamuoto vielä paljon kauempana kielten historiassa, eivätkä ne Heikkilän mukaan voine olla lainoja suuntaan eivätkä toiseen.
Lapsen ääntelyä?
Vaikka pikkuvauvat huutavat myös ää-ää-ää, on suomen kieleen äiti-sana kielitieteilijä Minerva Pihan mukaan tullut nimenomaan lainasanana germaaneilta, eikä se ole syntynyt Suomessa lapsen ääntelyn kautta.
– Äiti-sana on toki alun perin voinut syntyä vauvan ääntelystä, sanoo Piha.
Kuuntele tästä Minerva Pihan minuutin haastattelusta, uhkaako äiti-sanaa mikään.
Juttua muokattu 4.11.2024 kello 16.18. Lisätty dosentti Mikko Heikkilän kommentti.
