Suru on tunne, jonka jokainen käsittelee omalla tavallaan. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa käydä läpi suruaan.
Lapuan patruunatehtaan räjähdys vuonna 1976 on jättänyt lähtemättömän jäljen kaupunkiin ja sen ihmisiin.
Suru valtasi ihmiset ja menetykset koskettivat konkreettisesti monia perheitä. Menetyksiä surtiin perhepiirissä mutta myös kollektiivisesti. Yhteisön tuki oli voimakasta.
Samanlaista yhteisöllisyyttä voi Lapuan Tuomiokirkkoseurakunnan tuomiorovasti Jussi Peräahon mukaan kokea Lapualla tänäkin päivänä.
– Täällä kylät ja ihmiset myötäelävät surussa. On yhteisiä suruadresseja, kukkatervehdyksiä ja käydään tapaamassa surun kohdanneita.
Esimerkiksi hautajaissaattoperinne on Peräahon mukaan vahva edelleen. Satakin ihmistä voi olla mukana saattamassa. Ja kun saatto etenee, pysähtyvät ihmiset reitin varrelle kunnioittamaan sen kulkua. Myös nuoret.
– Jopa skootteri- ja moponuoret saattavat pysähtyä ja ottaa kypärän pois päästä. Ja antavat hautajaissaatolle oman hiljaisen hetkensä ja kunnioituksensa.
Jos puheen kautta osanotto on ollut vaikeaa, on monelle helppoa osoittaa tukeaan tekojen kautta.
Surua kohti
Henkilökohtaista ja kollektiivista surua. Näitä kumpaakin meistä jokainen kokee elämänsä aikana.
Surun käsittely on jokaisella omanlaistaan. Kriisityössä suru on isossa roolissa. Toiminnanjohtaja Elina Anttila-Varpula Mieli Kriisikeskus Seinäjoesta näkee työssään, miten aaltoilevaa ja vaiheittaista surun käsittely on.
– Suru tänään voi olla tietynlainen, mutta viikon päästä se voi olla jo toisenlainen. Tärkeää on kuitenkin se, että uskaltaa tunnustaa ja kokea sen surun. Missä ja miltä se tuntuu?, pohtii Anttila-Varpula.
Kriisityö on vuosikymmenten aikana muuttunut. Nykyään tarjolla on monenlaisia kanavia, joiden kautta voi omaa kriisiään ja suruaan lähteä purkamaan, jos haluaa.
Sureva pelkää kuormittavansa muita
Surusta puhuminen ei ole välttämättä helppoa, ja Anttila-Varpula sanoo, että osasyy tähän on kulttuurissamme.
– Ensimmäinen ajatus on, että en omista asioistani kuormita toisia. Ja mitä mä nyt tätä jaan kenellekään, ettei toiselle tule pahaa mieltä.
Tähän ajatukseen Anttila-Varpula on törmännyt monesti. Myös itsessään.
Muutosta on kuitenkin tapahtunut ja siinä apuna ovat olleet esimerkiksi kaikille avoimet chat-palvelut.
Niissä voi kertoa asioistaan nimettömänä. Se on madaltanut kynnystä avun hakemiseen. Ja kun puhumisen alkuun on päässyt, on helpompi jatkaa sitä muuallakin.
Suru on luonnollinen osa ihmistä
Tuomiorovasti Jussi Peräaho on ammattinsa puolesta surun äärellä paljon. Hän on kokenut kuitenkin myös henkilökohtaisessa elämässään suuren menetyksen ja surun.
Perheen 17-vuotias esikoispoika menehtyi äkillisesti kuutisen vuotta sitten. Silloin yhteisö tuli apuun, tuoden esimerkiksi ruokaa menetyksen kokeneelle perheelle.
Suru on Peräahon mielestä luonnollinen osa ihmistä ja siitä voi löytää hyvääkin.
– Omalla tavallaan oman kokemuksen kautta jopa välillä kaipaan sitä surun tuomaa läheisyyttä edesmenneeseen ja sitä voimakasta tunnetta, joka siihen suruun liittyy.
