”Kaikki työtä tekevät eläimet, liittykää yhteen!”, ”Enemmän makupaloja, vähemmän kapitalismia!” Kuvataiteilija Terike Haapojan banderolli-teoksessa marssivat nyt eläimet.
Haapoja lataa suorat sanat työväenliikkeestä: se on unohtanut riveistään oleellisen osan: eläimet.
– Eläimet ovat rakentaneet rautateitä, lannoittaneet peltoja. He ovat tuottaneet viljaa, maitoa ja lihaa. He ovat tehneet kehollista työtä. Työstä on syntynyt valtavia voittoja, joita eläimet eivät ole saaneet itselleen.
Tähän pitäisi saada muutos, ajattelee Haapoja, ja kehittelee ajatusta kaikkien eläinten työväenliikkeestä. Idea on provokatiivinen ja – leikkisä.
Haapoja on arvostettu suomalainen kuvataiteilija ja aktivisti, joka on ennenkin ravistellut rakenteita. Hän on puolustanut eläinten oikeuksia, osoittanut solidaarisuutta Palestiinalle ja ja ollut vetämässä nykytaiteenmuseo Kiasmaan kohdistuvaa työnseisausta. Hän on ollut siellä, missä taiteilijat ottavat kantaa.
Hiljattain hän sai 100 000 euroa uuden taideprojektin toteuttamiseen. Raumalaisen Lönnströmin taidemuseon tuottamassa teoksessa nimeltä Ekologisen vastarinnan laulut kuullaan esimerkiksi lintujen, sammakoiden ja valaiden protestilauluja.
Paraikaa Haapoja on Berliinissä, jossa hän on asunut talvet vuodesta 2023. Puhelun taustalta kuuluu kahden koiran temmellystä. Sekarotuinen Hank siellä ojentaa vanhemman koiraherran auktoriteetilla nuorta Noxia.
Kohti monilajista työväenliikettä?
Haapoja puhuu eläimistä kuin ihmisistä: ”ne” ovat hänelle ”he”, näkymätön työvoiman osa, jota ei ihmiskeskeisessä maailmassa ole hyväksytty osaksi työväenliikettä.
– Eläimiä saa riistää 24/7. Heille maksetaan minimaalinen korvaus, jolla he pysyvät juuri ja juuri hengissä sen hetken, kun heitä tarvitaan. Kaikki voitto heidän ja ihmisten työstä menee kuitenkin osakkeenomistajien taskuun, Haapoja tykittää.
Haapoja haluaa ajatella laajemmin: voisiko meillä olla monilajinen työväenliike, joka ajaisi ihmis- ja eläintyöläisten oikeuksia ”yhtenä rintamana”.
Aiheesta nähtiin kesällä taidenäyttely, jonne Haapoja käänsi perinteisiä vasemmistolaisia sloganeita ”monilajiselle kielelle”.
Kyse ei ole kuitenkaan vain taideprojektista. Haapoja kirjoittaa aiheesta teoreettisia artikkeleita ja järjestää akateemisia lukupiirejä. Hän on tutkinut, miten eläinten hyväksikäyttö liittyy kapitalistisen talousjärjestelmän historiaan 1500-luvulta lähtien.
Ongelma kapitalismissa on Haapojan mukaan sen pyrkimys jatkuvaan lisäarvoon, ei ihmisten tai eläinten hyvinvointiin.
– Voitto kasaantuu tietyille tahoille samalla, kun maapallo imetään tyhjiin siitä, mitä tarvittaisiin syötäväksi tai eri lajien elintilaksi, Haapoja sanoo.
Hän korostaa, että eläinten kannalta on kuitenkin yhdentekevää, mikä järjestelmä heitä hyötykäyttää.
– Heidän näkökulmastaan neuvostososialistisen tai teollisen kapitalismin välillä ei ole mitään eroa. Tuotantoeläinten näkökulmasta on ihan sama, riistääkö heitä kapitalisti vai sosialisti.
Niiden sijaan Haapoja haluaa puhua demokraattisesta sosialismista, jota hän pitää kapitalismia parempana.
– Demokraattisessa sosialismissa voidaan yhdessä päättää mihin voitto käytetään, vai tehdäänkö ylipäätään voittoa. Siinä talous ei ohjaa politiikkaa, vaan politiikkaa taloutta.
Lapsuus kului maagisessa Porkkalassa
Haapojan luontosuhteen juuret ovat Porkkalassa. Hän asui siellä ensimmäiset kuusi vuottaan lähes koskemattoman luonnon keskellä.
Haapoja on taiteilijaperheen ainoa lapsi. Isä on unkarilainen kuvanveistäjä Zoltan Popovits ja äiti oli lavastaja Sara Siren, joka oli myös espoolaisen Teatteri Hevosenkengän toinen perustaja.
Haapoja kuuluu tunnettuun Sirenin sukuun: isovanhemmat Heikki ja Kaija Siren olivat arkkitehtejä, ja isoisoisä J. S. Sirén suunnitteli Eduskuntatalon.
Haapojan lapsuudenkotina toimi Porkkalanniemen kärjessä sijaitseva vanha kansakoulu, jonka ympäristössä oli aarnikuusimetsää, paksua sammalta ja lahopuuta. Metsässä käyskenteli hirviä ja iso mäyräyhdyskunta.
Haapojalle paikka oli maaginen. Kun astui ulos, pääsi heti kalliolle tai metsään.
– Luonto ei ollut pelottava. Se oli itsestäänselvä, se oli koti. Isällä oli iso puutarha, ja tietysti hirvet söivät aina kaiken, mitä yritettiin istuttaa. Se oli sellaista hippielämää.
Oleellista oli, että luontoa ei yritetty hoitaa tai kontrolloida.
Miten voi elää tuottamatta kärsimystä?
Haapoja näkee, että kaiken pahan alku ja juuri luonnon kaltoinkohtelussa on välineellistävä ajattelutapa, se, että luonto nähdään vain tuotannon välineenä, pelkkänä raaka-aineena.
– Yksittäiset ihmiset välittävät hyvinkin paljon ja näkevät itseisarvon eläimissä ja luonnossa, mutta iso kuva on se, että toisia käytetään voiton tavoittelun välineenä. Se tuottaa hirveästi kärsimystä.
Haapoja harmittelee, että yksittäisen ihmisen on lähes mahdoton elää arvojensa mukaan. On vaikea löytää omille koirille ruokaa, joka ei olisi peräisin teollisesta eläintuotannosta.
Miten päästä irti järjestelmästä, joka tuottaa kärsimystä toisille eläimille? Haapoja on pohtinut, pitäisikö Hankille ja Noxille syöttää hyönteisiä.
Vai pitäisikö ajatella, että mitä isompi eläin, sitä vähemmän niitä tarvitsee tappaa?
Haapoja kutsuu tällaisia laskelmia absurdeiksi ja hirvittäväksi.
– Ne ovat epävalintoja. Kun pysyy saman järjestelmän sisällä, ei voi valita. Se aiheuttaa toivottomuutta: voiko asioita muuttaa, hän kysyy.
Omat koirat kyseenalaistavat ihmisen ja eläimen rajaa
Koirat ovat opettaneet Haapojalle paljon ihmisen ja eläimen suhteesta.
Haapoja löysi 11-vuotiaan Hank-koiran Brooklynin kaduilta, kun hän asui New Yorkissa. Reilun vuoden ikäinen Nox puolestaan on tullut Haapojalle vasta tänä kesänä suomalaisen rescue-yhdistyksen kautta.
Pitkä side Hankiin on saanut taiteilijan kyseenalaistamaan ihmisen ja eläimen välisen rajan: Haapoja näkee Hankin ihmisenä.
– Totta kai näen, että minulla ja Hankilla on fysiologisia eroavaisuuksia, mutta minulle hän on ihminen. Tunnistan hänessä itseni. Me olemme samanlaisia ja kuulumme samaan perheeseen.
Samalla hän tiedostaa suhteen epätasa-arvon. Ajatus koirien pyyteettömästä rakkaudesta on Haapojalle absurdi: koirilla ei ole vaihtoehtoja.
– Nehän ovat panttivankeja, täysin riippuvaisia minusta. Ja se pitäisi muistaa. Heidän elämässään on vain se, mitä minä heille tarjoan.
Haapoja näkee toistuvasti painajaista, jossa hän hakee Hankin hoitopaikasta. Hän tuo kotiin koiran, joka ei olekaan oikea Hank.
– Siellä sisällä on joku muu. Se on samannäköinen, mutta se on väärä.
Uni tuo mieleen lemmikkieläinbisneksen ja rotukoirat, joista tehdään lähes identtisiä, kauppatavaraa.
– Koira ei kuitenkaan ole hyödyke. Siellä sisällä on henkilö, jolla on oma elämänkokemus, tarpeet, pelot, toiveet ja rakkaus. Se on ainutlaatuinen olento.
Katso tästä yksityiskohtia Terike Haapojan taiteellisesta tuotannosta.
Siat-näyttely sai tilalliset takajaloilleen
Haapojaa voi kutsua aktivistiksi, mutta ensisijaisesti hän on kuitenkin taiteilija. Taide on hänelle keskeinen tapa ymmärtää ja olla suhteessa maailmaan. On asioita, joita ei voi hahmottaa objektiivisesti.
– Tällaisia ovat esimerkiksi asiat, joiden sisällä me olemme upoksissa: kieli, tietoisuus, aika tai kuolevaisuus. Tarvitsemme taidetta siihen, että me voimme jollain tavalla käsitellä niitä.
Taiteen kautta ajattelu aiheutti vuonna 2021 kalapaliikin. Haapoja ja hänen työparinsa Laura Gustafsson pitivät Seinäjoella Siat-taidenäyttelyn, joka esitti lihatuotantoa kriittisessä valossa.
Kurikan kunta reagoi perumalla taidetestaajien vierailut näyttelyyn. Taiteilijat saivat palautetta siitä, miten kulttuuri-ihmiset tulevat pääkaupunkiseudulta parjaamaan laillista elinkeinoa.
Haapoja korostaa, että tällainen vastakkainasettelu ei ole rakentavaa: sama järjestelmä on kohtuuton sekä eläimille että tilallisille.
– Pitäisi löytää tapoja tukea siirtymää, joilla tällaisista tuotantotavoista päästäisiin pois, hän sanoo.
Kurikan päätöstä kieltää taidetestaajien vierailut Haapojan pitää suurena palveluksena: keskustelu nousi valtakunnalliselle tasolle. Ja se on Haapojan mielestä hyvä asia.
