Valtioiden tai kansojen näkeminen hyviksinä tai pahiksina saattaa tuntua tyydyttävältä, mutta maailma ei yksinkertaisesti ole sellainen, Stewart kirjoittaa.
Timo R. Stewarttutkija, tietokirjailija
Yhdysvalloissa on jälleen edessä hyvin tiukalta näyttävät presidentinvaalit. Jonnet eivät muista, mutta tuskin mikään voi olla täpärämpi vaalivoitto kuin se, jolla George W. Bush vuonna 2000 pääsi portinpieliä hipoen valkoiseen taloon. Vajaata vuotta myöhemmin, kannatus oli ennätykselliset 90 prosenttia. Miksi? Koska Yhdysvaltoja vastaan oli hyökätty.
Rally ’round the flag ilmiö on tuttu muualtakin. Kun oma maa on kriisissä, kritiikki astuu taka-alalle ja erimielisyydet haudataan. Veneenkeikuttajia ei katsota hyvällä.
Tämä sodanaikainen heimoutuminen muuttaa kaiken mustavalkoiseksi. Supervallan johtajana Bush pyrki myös ulkoistamaan tämän koko maailmaan: ”Olette joko kanssamme, tai olette terroristien kanssa.”
Aikoinaan laajasti pilkattu Bush vaikuttaa tämän päivän standardeilla yllättävänkin salonkikelpoiselta presidentiltä. Silti hänen katastrofaalisen huonojen ulkopoliittisten valintojensa seurauksia ei käy kiistäminen.
Afganistanin ja varsinkin Irakin sotia kyllä kritisoitiin aikanaan myös Yhdysvaltojen sisällä, mutta kriitikot olivat ainakin aluksi ahtaalla. Monet näkemykset, joita aikanaan moitittiin miltei epäisänmaallisiksi, näyttäytyivät myöhemmin perustelluilta.
Sota-ajan mentaliteetissa onkin syvä ristiriita. Se kutsuu yksimielisyyteen, suorastaan vaatii sitä, ja tästä on tiettyjä hyötyä. Samalla se kuitenkin rapauttaa minkä tahansa terveen demokratian ytimessä olevaa vallan kritiikkiä. Tämä voi johtaa todella huonoihin valintoihin.
Usein myöhemmin muistellaan lämmöllä juuri niitä johtajia, jotka osasivat vastustaa lauman imua, pitää hermonsa kylminä ja sanoa epäsuosittuja asioita. Uskalsivat kritisoida oman maansa toimia tai aikeita.
Kansainvälisen politiikan toimijoiden pelkistäminen hyviksiksi ja pahiksiksi ei auta ketään.
Puolen valinnan houkutus voi toisinaan olla niin vahva, että ihmiset intoutuvat kotikatsomoissaan täysin vieraistakin konflikteista. Tässä lienee kyse sukulaisilmiöstä, jolla on kaikki lipun ympärille ryhmittymisen haitat ilman yhtäkään sen hyödyistä.
Maailman tapahtumista kiinnostuminen ja niistä välittäminen on hyvä asia. Sen sijaan kansainvälisen politiikan toimijoiden pelkistäminen hyviksiksi ja pahiksiksi ei auta ketään. Se on kuitenkin valitettavan yleistä. Silloin konflikteja tarkastellaan lähinnä nollasummapelinä, jossa yhden osapuolen kritisointi on toisen auttamista.
Hyviksien ja pahiksien maailmassa ei ole nyansseja, ei moraalisia ristiriitoja. Uhrit ovat moraalisesti puhtaita, viholliset absoluuttisen pahoja. Jos pahikset sanovat jotain, totuuden on pakko olla päinvastaista.
Mustavalkoisen maailman ainoaksi kriteeriksi muodostuu lyhimmän mahdollisen tähtäimen cui bono, kuka hyötyy? Väitteet jonkun ”pussiin pelaamisesta” ovat tällaista yksinkertaistamista. Myös ”kenen lauluja laulat” hokema kielii turhan jengiytyneestä maailmankuvasta. Eihän mikään ole välttämättä totta tai valetta ainoastaan siitä riippuen, kuka asiasta puhuu.
Tällainen lähestyminen kuuluu lastensatujen tai huonojen elokuvien jyrkän kaksijakoiseen maailmaan. On tietysti vielä yksi kirjallisuuden alalaji, jossa asetelmaa viljellään tyylipuhtaana. Sitä kutsutaan propagandaksi. Propagandaan uskomalla päätyy nopeasti hyödylliseksi idiootiksi.
Propaganda on harvoin pelkkää valetta. Parhaassa, siis toimivimmassa propagandassa on paljon totta. Totuus vain paketoidaan tavalla, jossa mustavalkoinen asetelma korostuu. Infosotaan voi toki kuulua sekin, että selvistä asioista yritetään tehdä epäselviä.
Konflikteista ja niiden osapuolien toiminnasta voikin olla vahvoja ja hyvin perusteltuja näkemyksiä. Yksinkertaistusten välttäminen ei tarkoitakaan valjua kantaaottamattomuutta. Se tarkoittaa sitä, että kannanotot perustuvat laajempiin periaatteisiin kuin siihen, kuka on tekijä.
Tällaisia laajempia periaatteita voivat olla vaikkapa sääntöpohjainen maailmanjärjestys, perusoikeudet ja siviilien suojelu. Niiden pohjalta voi kyllä ottaa kantaa, voimakkaastikin.
Merkittävä ero lastensatumoralismiin on kuitenkin siinä, että periaatteet pätevät kaikkiin. Ne eivät vaadi totuuden vääristelyä eivätkä kaihda aidosti vaikeita moraalisia ristiriitoja. Niiden pohjalta on myös mahdollista, ainakin toisinaan, päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eri tavalla ajattelevien kanssa.
Timo R. Stewart
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, jonka mielestä liiallista yksioikoisuutta kannattaa hoitaa lukemalla tutkimuskirjallisuuden ohella myös laadukkaita romaaneja ja keskustelemalla mahdollisimman erilaisten ihmisten kanssa.