Kun valtio sulkee rahahanojaan, valta ja varat valuvat konsulteille ja lobbareille, Siltamäki kirjoittaa.
Tuija Siltamäkivapaa toimittaja
Niin paljon kuin hevosia rakastankin, alkaahan tämä olla jo vähän paksua.
Suomen Ratsastajainliitto, Hippos ja MTK julkaisivat helmikuussa 2023 ”vaikuttavuusanalyysin” hevosalasta. Sen kerrottiin perustuvan viiden hevosalan asiantuntijan tietoihin ja niinkin vakuuttaviin lähteisiin kuin ”lukuihin” ja ”lähtöaineistoihin”. Selvityksen mukaan hevoset esimerkiksi lisäävät luonnon monimuotoisuutta ja auttavat säilyttämään tasan 38 uhanalaista eliölajia.
Huimia olivat muutkin löydökset. Analyysin mukaan ratsastusharrastus esimerkiksi torjuu nuorten syrjäytymistä niin tehokkaasti, että se tuo ”elinikäisiä kustannussäästöjä” valtiolle peräti 1,6 miljardia euroa. Hevonen ei syrji ketään, kalvoissa julistetaan.
Juupa juu. Tavallaan voisi argumentoida, että Suomen valtio on säästänyt satoja miljoonia, koska aloin lapsena harrastaa ratsastusta enkä esimerkiksi ryöstää pankkeja, mutta se kuinka järkeviä tällaiset mielikuvitusleikit ovat, on toinen juttu.
Rahat ja vaikutusvalta valuvat niille, jotka kehtaavat lobata röyhkeimmin.
Tutkija Hanna Kuusela ja toimittaja Matti Ylönen väittivät vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan Suomen muuttuneen konsulttidemokratiaksi: yhteiskunnaksi, jossa valtaa käyttävät vahvan ja näkemyksellisen valtion sijaan kaikenlaisia selvityksiä laativat konsultit. Samalla valtio ”tyhmenee”, kun tietoa eivät enää hanki ja hallitse omat virkamiehet, vaan ulkopuoliset konsultit.
Hevoslobbareiden kalvojen äärellä vaikuttaa selvältä, että kymmenessä vuodessa suunta ei tosiaankaan ole muuttunut. Pikemminkin olemme siirtyneet konsulttidemokratian seuraavaan ja hölmömpään vaiheeseen, jossa erilaisia raportteja, tutkimuksia ja papereita vaaditaan jatkuvasti lisää laadusta riippumatta.
(Lobbareiden tolkuttomista vaikutusarvioista kirjoitti Suomen Kuvalehdessä hiljattain myös ekonomisti Heikki Pursiainen.)
Syynä siihen on tiukka taloustilanne. Valtio yrittää säästää kaikesta – toki turkistarhauksen kaltaisia täysin välttämättömiä aloja lukuun ottamatta – joten kilpailu rahasta kovenee. Niinpä erilaiset tahot joutuvat jatkuvasti perustelemaan rahoittajilleen, miksi rahoituksen jatkaminen on tärkeää.
Koronan jälkeen etenkin kulttuuriala on kunnostautunut perustelemaan olemassaoloaan lennokkailla selvityksillä alan työllisyysvaikutuksista ja kulttuurista huoltovarmuustekijänä, vaikka sivistysvaltion tunnusmerkkinä voisi pitää sitä, ettei se vaadi jatkuvasti perustelemaan, miksi sirkuspellejä on tärkeää rahoittaa.
Hieman kärjistäen voisi sanoa, että nykyään on helpompi saada rahoitus ongelmasta höpisemiseen kuin itse ongelman ratkaisemiseen.
Trendi näyttää olevan, että valtio on aiempaa haluttomampi rahoittamaan kalliita ja tylsiä perusasioita, joita löytyy runsaasti esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön sekä sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonaloilta. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että nykyään on helpompi saada rahoitus ongelmasta höpisemiseen kuin itse ongelman ratkaisemiseen.
Perusrahoituksen puutteita paikataan hakemalla apurahoja ja avustuksia. Asetelmassa voittajia ovat ne, jotka osaavat tehdä rahoittajien silmissä hyviä hakemuksia, eivätkä he välttämättä ole niitä ne, joiden työ olisi yhteiskunnan kannalta tärkeintä. Rahat ja vaikutusvalta valuvat niille, jotka kehtaavat lobata röyhkeimmin.
Esimerkiksi heppakalvot tuottanut Gaia Consulting -yritys ilmoittaa nettisivuillaan tuottavansa susformationia. Se on yhdistelmä sanoista sustainable ja transformation, ja sen lisäksi matka, jonka ensimmäinen askel on päätös aloittaa ja tietenkin vuosisadan isoin business opportunity.
Kuvaavaa on, että samaan aikaan, kun liikunnan ja urheilun rahoitukseen valmistellaan leikkauksia, rahaa riittää 80 miljoonaa johonkin Suomi liikkeelle -ohjelmaan, joka on pullollaan sellaisia krapulaisen konsultin keksimältä kuulostavia innovaatioita kuin pallo äitiyspakkaukseen ja liikunnallinen elämäntapa perusopetuslakiin.
Jos kaikesta kerran pitää säästää, niin eikö ensimmäisenä voisi leikata kaikesta valtion tuottamasta loputtomasta höpinästä?
Sen lisäksi, että jatkuva oman toiminnan lobbaaminen ja rahan ruinaaminen on väsyttävää ja turhauttavaa, se myös tuhlaa rahaa. Hakemusten laatiminen, hankkeiden perustaminen ja hankepätkätyöntekijöiden rekrytoiminen vie aikaa, jonka voisi käyttää itse työn tekemiseen.
Jos kaikesta kerran pitää säästää, niin eikö ensimmäisenä voisi leikata kaikesta valtion tuottamasta loputtomasta höpinästä? Suomi liikkeelle -ohjelmasta, Me puhumme teoin -kampanjasta, Hyvin sanottu -keskustelufestivaaleista – ja vaikka koko Sitran, kun nyt kerran ruvettiin.
Tuija Siltamäki
Kirjoittajan ajatushautomon laatiman raportin mukaan näsäviisaat kolumnit ovat välttämättömiä Suomen huoltovarmuuden kannalta.
