Minkä tavoitteen toteutumisen tarkalleen ottaen estää se, että työntekijällä olisi oma paikka? Siltamäki kysyy.
Tuija Siltamäkivapaa toimittaja
Työnantajat ovat alkaneet houkutella ja pakottaa työntekijöitä takaisin toimistoille, kertoivat ainakin Helsingin Sanomat ja Yle alkusyksystä. Keinot siihen ovat moninaiset.
Hesarin mukaan Cloud2-pilvipalveluyhtiö houkuttelee työntekijöitä Helsingin Herttoniemessä sijaitsevaan toimistoonsa esimerkiksi värivaloilla, värikkäillä sohvilla ja ”loungella”. Lehden mukaan se edustaa sitä, miltä toimiston nykyään ”kuuluu” näyttää: kahvilan ja oleskelutilan yhdistelmältä.
Juttuun haastateltu yrityksiä ”työympäristöjen kehittämisessä auttava” Ville Inkeri kertoo, että hänen omalla työpaikallaan kiinteistön omistaja tarjoaa työntekijöille muun muassa uima-altaan ja spa-osaston.
Mikäs siinä, kukapa ei haluaisi olla töiden sijaan kylpylässä. Jonkinlainen ajankuva varmaan sekin on, että kouluja muutetaan avokonttoreiksi ja avokonttoreita päiväkodeiksi. Ja jotain työnantajien ihmiskuvasta kertonee, miten vakaa usko vallitsee siihen, että työntekijät täytyy huijata töihin säkkituolin kaltaisilla lasten huvituksilla.
Mutta mitä jos työntekijät eivät haluakaan pallomerta, pinkkejä säkkituoleja ja kokolattiamattoja vaan jotain paljon radikaalimpaa: oman työpisteen?
Miksei kukaan ole huolissaan tämän sekoilemisen vaikutuksista tuottavuuteen ja Suomen kansantalouteen?
Ensin työhuoneista siirryttiin avokonttoreihin, joissa oli seinien sijaan sermejä. Sen jälkeen luovuttiin sermeistä, pian myös omista työpisteistä. Joillakin työpaikoilla tätä kutsutaan drop in -kulttuuriksi, toisilla sairaaksi hulluudeksi riippuen siitä, onko käynyt viimeksi lounaalla johdon vai työntekijän kanssa.
Olin noin vuonna 2016 töissä eräässä keskisuuressa toimituksessa, jossa toimitilat uudistettiin niin, ettei kenelläkään ollut enää omaa paikkaa. Toimittajille jaettiin muovikopat, joihin omat tavarat piti työpäivän päätteeksi kerätä ja viedä kaappiin.
Koppa kädessä rauhattomasti pyörivä keski-ikäinen toimittaja ei todellakaan näyttänyt dynaamiselta tai siltä, että on pian törmäämässä mahtavaan innovaatioon, vaan lähinnä alistetulta.
Käytännössä uudistuksesta seurasi se, että 30 vuotta samalla paikalla istuneet työntekijät alkoivat tulla töihin niin aikaisin, että pääsivät istumaan samalla paikalla myös seuraavat 30 vuotta. Omista työpäivistäni merkittävä osa alkoi kulua vanhempien kollegoiden digitukena toimimiseen. Järkeä siinä oli vaikea nähdä.
Avokonttoreita ja työpistearpajaisia suositaan siksi, että yritykset haluavat säästää tilakustannuksissa. Välillä se myönnetään avoimesti, toisinaan höpistään ”tarkoituksenmukaisesta” tilojen käyttämisestä.
Vähemmän on puhuttu siitä, kuinka tarkoituksenmukaista on se, että työntekijät käyttävät työpäivistään ensimmäiset puoli tuntia sähköpöytien, tuolien ja näyttöjen kanssa taistelemiseen.
Miksei kukaan ole huolissaan tämän sekoilemisen vaikutuksista tuottavuuteen ja Suomen kansantalouteen? Eikö kallista ajattelutyötä tekeville asiantuntijoille kannattaisi maksaa ajattelemisesta eikä näyttöjen yhdistämisestä?
Epäselväksi keskustelussa on jäänyt sekin, mikä on se tavoite tai ideaali, jonka toteutumisen oma työpiste estää.
Työnantajan näkökulmasta työpaikkojen kurjistaminen on toki kätevää. Jos toimistoista tehdään niin sietämättömiä ympäristöjä, että ihmiset työskentelevät mieluummin kotona, työnantaja voi todeta, että tilojen käyttöaste on niin matala, että niistä kannattaa luopua, ja kas, taas rahaa säästyi – ainakin tavallaan.
Visioin rohkeasti: vuoden 2025 työelämän megatrendi on ihmisviha.
Koronan jälkeen konsulteilla ja muilla työkseen sanoja ”työelämän trendit” hokevilla on ollut vaikeuksia päättää, onko työelämän seuraava trendi etä- vai lähityö.
Koska olen innovatiivinen työläinen ja kirjoitan tätäkin tekstiä pallomeressä pentujoogan jälkeisessä zen-tilassa, visioin rohkeasti: vuoden 2025 työelämän megatrendi on ihmisviha.
Ensi vuodesta alkaen työelämän rakenteet suunnitellaan ihmisvihaajien ehdoilla. Työpaikoille palautetaan seinät, ja jokainen työntekijä saa oman oven, jonka voi laittaa kiinni, ja työpöydän, jolle työvälineet jätetään valmiiksi seuraavaa aamua varten.
Yllätykselliset kohtaamiset ja uudet innovaatiot syntyvät käytävillä, kahvihuoneessa ja pikkujouluissa. Työpäivän päätyttyä työntekijä menee kotiin, jossa ei ole työnantajan toimistoromua vaan hänen omia tavaroitaan. Säkkituolia hän käyttää vain videopelien pelaamiseen.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka istuu aina samalla paikalla.
