Maailma ei selviä, koska jokainen ihminen on poikkeusyksilö, kirjoittaa Pirttimaa
Tuomo Pirttimaakirjailija
Ilmastonmuutos ja lajien sukupuuttoaalto etenevät. Elämisen mahdollisuudet käyvät koko ajan vähäisemmiksi jos jatkamme tätä rataa. Siksi jokaisen kannattaa ajatella itseään.
Jos maailman kahdeksan miljardia ihmistä ovat kuin minä, mitä tälle planeetalle tapahtuu? Näkymä ei näytä hyvältä. Ennuste on huono, koska minulla on paha tapa pitää itseäni poikkeusyksilönä. Minulla on lupa paljoon.
Olen niin erinomainen poikkeusyksilö, että olen jopa oman henkilökohtaisen moraalini yläpuolella.
Jos moraalilla on väliä, minua rehellisempi on ongelmien kieltäjä, joka huolettomana lentelee mantereelta toiselle ilmastotuskaa potematta. Minä tiedostan kaiken kauheuden ja hankin samat lentoliput. Maksan hintana huonon omantunnon, siihen moraalini taipuu.
Koska tämä matka on tärkeä. Koska sinne on päästävä. Koska matkailu avartaa. Koska muuten elän ilmastoystävällisesti. Koska oikeastaan tämän mannertenvälisen lentomatkan tekeminen liittyy työhöni, jolla saan ihmiset tiedostamaan ongelmat paremmin.
On tärkeää tiedostaa ongelmat. Vaikuttaa toisten ihmisten käytökseen jotta hekin ymmärtävät. Onhan se tärkeää työtä, onhan?
Mutta siinä on se sana toisten ihmisten.
Haluanko toisten käyttäytyvän kuin minä? En missään tapauksessa, silloin kaikella tiedostamisella ei ole mitään merkitystä.
Kuvitellaan että maailmassa on kahdeksan miljardia ymmärryksellä läpeensä imeytettyä ihmistä ilman muutosta teoissa. Se ei eroa mitenkään tilanteesta, jossa meillä on kahdeksan miljardia ilmastonmuutoksen kieltäjää elämässä tätä palavaa taloa ilman huolta.
Pelkkien ymmärtäjien planeetta olisi yhtä merkityksellinen kuin maailma, jossa kaikki ovat kirjailijoita mutta kukaan ei lue. Nyt vain panoksena on elinkelpoinen tulevaisuus.
Täällä on pitkät välimatkat eikä julkista liikennettä. Tätä toistelen kun painan liikenneasemalla dieselpistoolin kahvan pohjaan.
Elän pohjoisessa. Täällä on pitkät välimatkat eikä julkista liikennettä. Tätä toistelen kun painan liikenneasemalla dieselpistoolin kahvan pohjaan. Kaksikymmentä vuotta vanha saksalainen nelivetoautoni kuluttaa paljon: kaiken mitä laitan tankkiin.
Otan sen lennon. Poltan dieselöljyn yksi sylinterin työtahti kerrallaan.
Olen niin erinomainen poikkeusyksilö, että olen jopa oman henkilökohtaisen moraalini yläpuolella.
Harva tuntemani ihminen toimii toisin. Olemattoman harva toimii niin kuin toivoo toisten toimivan. Itse tunnen yksi tai kaksi. Heitä arvostetaan tai pidetään hulluina.
Mitä tapahtuu jos kaikki olisivat kuin minä?
Sanotaan ettei pidä syyllistää yksilöä ilmastonmuutoksen ja sukupuuttoaallon kokoisista asioista. Kun katson ympärilleni, en näe muita kuin yksilöitä. Siksi tulipalon edetessä ja tekoihin käytettävän ajan juostessa vähiin jokaisen on ajateltava itseään.
Mitä tapahtuu jos kaikki olisivat kuin minä? Facebook näyttäisi pirun omituiselta, mutta kuinka käy planeetan?
Siksi minun kannattaa ajatella itseäni ja ensimmäiseksi myöntää etten ole poikkeusyksilö. Ettei minulla ole lupa kaikkeen.
Huono omatuntoni ei ime itseensä hiilidioksidia.
Ilmastosyyllisyys ei syö kasvisruokaa. Se syö lihaa, ihmistä.
Tärkeää on vasta teko. Tässä tapauksessa useimmiten tekemättä jättäminen. Kyse on aloillaan pysymisestä. Kulutuksen vähentämisestä.
Yksi ihminen voi jättää tänään menemättä. Olla myymättä suometsäänsä avohakattavaksi ja kynnettäväksi, kehittämättä miljoonille myytävän turhuuden. Olla ostamatta sitä tai aloittamatta hyökkäyssotaa rauhassa elävään naapurivaltioon.
Kyse on yhden ihmisen yhdestä päätöksestä sillä periaatteella, etten ole poikkeus. Mutta kun katson ympärilleni, kaikki ovat. Kun katson itseäni, minä olen.
Tuomo Pirttimaa
Kirjoittaja on myös kirjailija.
