Ehkä meidät on aivopesty siihen, että liikunta ja urheilu ovat aina hyödyllisiä ja niiden aiheuttamat vammat välttämätön uhri sodassa läskiä ja sairauksia vastaan, Pirttimaa pohtii
Tuomo Pirttimaakirjailija
Mieleen palasi lapsuudesta erään jäärän mutina, kun tätä kannustettiin harrastamaan liikuntaa, lähtemään lenkille: ”Ajattelin niilläkin askelilla käydä vanhana itse paskalla.”
Elettiin jo kuntoliikunnasta aatteen tehneessä hölkkä-Suomessa, joten hänelle naurettiin säälivästi. Minä näen tämän jäärän edelläkävijänä.
Arjen liikkuminen ja käytännön töiden suorittaminen omilla lihaksilla riittää.
Askeltemme määrää voi ja saa ajatella täyttyvänä kiintiönä. Vuosi vuodelta metsässä kävellessäni tajuan paremmin reisiluun nivelruston arvon. Se on uusiutumatonta ainetta. Ennen kuin lonkan tekoniveliä ryhdyttiin asentamaan liukuhihnalla, ihmisen kävelyt oli kävelty, kun rusto kului loppuun. Kuivat luut alkavat hiertää toisiaan vasten ja se sattuu.
Oman elämänkokemukseni mukaan useimmin yli yhdeksänkymmenen elää hopeanharmaa rouva kaupungin kalliissa osassa. Hänellä on ollut varaa syödä terveellisesti eikä tarvetta rasittaa elimistöään fyysisellä työllä tai urheilulla.
Hänen ikäpolvessaan ja hänen vastakohtanaan maaseudulla kuoltiin usein kuusissakymmenissä työtaakan uuvuttamana, vaikka syke kävi jokaisen työpäivän mittaan korkealla. Raskaan työn vaatima energiamäärä otettiin sianlihasta ja voista.
Lapsuuteni nelikymppiset talonemännät ja isännät näyttivät kuluneilta.
Tänä päivänä kohtuuttoman raskasta työtä huonolla ergonomialla ja tappotahdilla tekevät vaikkapa vanhusten kotihoidossa työskentelevät lähihoitajat. Nivelet kuluvat, ranka käyristyy.
En usko kymmenentuhannen päivittäisen askeleen välttämättömyyteen.
Samaan lopputulokseen pääsee urheilullakin. Liikunnan harrastaminen ei ole automaattisesti portti pitkään ja terveeseen elämään.
Liike ja liikunta ovat suhteessa kuin usko ja uskonto. Näen himoliikkujan ja urheilijan fundamentalisteina. Heidän pimeä puolensa on synnintunnon sälyttäminen niille, jotka tuottavat yhteiskunnalle kuluja liikkumattomuuden aiheuttamilla sairauksillaan.
Häpeän sen lääkärin puolesta, joka syyllistää potilastaan ensin liikkumaan enemmän, niin katsotaan sitten. ”Liikkumattomuuden hinta yhteiskunnalle” on tosiasiana pidetty hokema, jota ei kyseenalaisteta.
Samaan aikaan jokainen meistä tuntee pakonomaisen urheilun vammauttaman ihmisen. Vähän rasitusta ja alkaa ähkiminen: kun tuo nilkka, polvi, akillesjänne. Kun se lentopallo, koripallo, jalkapallo. Erityisesti sähly, silkkaa tuhoa ihmisen jaloille.
Nämä vammautuneet voi nähdä liikuntafundamentalismin uhreina. Heidät on manipuloitu sisäliikunnan välttämättömyyteen ihmiselle. Siihen, että liikunta ja urheilu ovat aina hyödyllisiä ja niiden aiheuttamat vammat välttämätön uhri sodassa läskiä ja sairauksia vastaan.
On helppoa ymmärtää liikunnan elinvuosia ja terveyttä korostavien tutkimustulosten vääristymän mahdollisuus. Yksi liikkumaton kuolee viisikymppisenä sydän- ja verisuonisairauksiin. Toinen nelikymppisenä kaverin heikkoon impulssikontrolliin kahden promillen tienoilla. Kuolemaa ei kummallakaan aiheuttanut liikunnan puute, vaan ensimmäisellä satatuhatta syötyä makkaraa ja toisella Mora. Silti liikuntafundamentalismi nostaa yhteiseksi nimittäjäksi sen, että kuntosali oli molemmille vieras paikka.
En missään tapauksessa puhu plösähtämisen puolesta. Tarkoitan, että ihminen voi pysyä kunnossa ja terveenä, vaikka ei harrasta liikuntaa. Arjen liikkuminen ja käytännön töiden suorittaminen omilla lihaksilla riittää. Tästä vain ei saa irti bisnestä, siksi se ei ole muodissa.
Iloitsin Ylen Sadan vuoden sankarit-sarjasta. Mieleen jäi Hannes Tuovisen, 100, kommentti ”Minä olen koitellut elää semmosta keskiraskasta elämää.” Siinä on viisautta. Kuvassa Hannes pitelee kirvestä.
Voin kuvitella, että pitkän elämänsä aikana Tuovinen on kävellyt, pyöräillyt ja hiihtänyt lähinnä päästäkseen paikasta toiseen ja levännyt pystyessään. Tai ettei hän ole nostellut raskaita taakkoja laskeakseen ne samaan paikkaan takaisin, vaan muuttaakseen niiden sijaintia.
Pitkälti on kyse onnesta ja geeneistä. Satavuotiailla korostuu aivan muu kuin liikunta: asenne elämään.
Kun seuraavan kerran liikuntafundamentalisti saa sinut tuntemaan syyllisyyttä, ole armollinen itsellesi.
En usko kymmenentuhannen päivittäisen askeleen välttämättömyyteen. En usko liikuntaan lääkkeenä, vain liikkeeseen. Kun seuraavan kerran liikuntafundamentalisti saa sinut tuntemaan syyllisyyttä, ole armollinen itsellesi.
Muista, että takakireä raivohiihtäjä tuskin elää pitkää ja onnellista elämää. Muista liike.
Tuomo Pirttimaa
Kirjoittaja on Kuusamossa asuva kirjailija, joka liikkuu siirtyäkseen paikasta toiseen.
