torstai, 19 syyskuun

Suomalainen suurpetopolitiikka on pakko laittaa jossain vaiheessa uusiksi. Muuten olemme puolenkymmenen petosukupolven jälkeen pahoissa ongelmissa, arvioi Pirttimaa.

Tuomo Pirttimaakirjailija

Kun ilmoitan olevani metsästäjä, se yleensä loksauttaa susien suojelijoiden ajatukset tiettyyn malliin. Kun seuraavaksi sanon, että mielestäni Suomeen mahtuu nykyistä enemmän susia, tuo ensin ilmoittamani katoaa monen mielestä ja minut nähdään luonnosta vieraantuneena idealistina.

Metsästän karjalankarhukoirilla hirviä. Koirien kanssa minulla on taustaa myös kasvattajana. Reilut kaksikymmentä vuotta olen pitänyt kolmea koiraa samaan aikaan, kaikki narttuja. Kolmelle koiralle yksi metsästäjä koirattomine kavereineen ehtii antaa riittävästi metsää syksyn mittaan.

Metsästän poronhoitoalueella, joten tosiasia on, että etelän susiongelmista olen toisen käden tiedon varassa. Meillä pohjoisessa susia on vähän, ne ovat arkoja eivätkä puutu ihmisen omaisuuteen kuin harvoin. Sudet pelkäävät ihmistä ja syystä.

Ne karttavat meitä henkensä pitimikseen. Sellaisia susia me tarvitsemme lisää.

Kuoleminen ei opeta mitään sudelle eikä susipopulaatiolle.

Ongelma on se, että susien tekemiä vahinkoja siedetään ja siedetään, kunnes sietokyky ylittyy ja käsillä oleva ongelma ratkaistaan myöntämällä sudelle tappolupa. Se ei tarkoita metsästämistä vaan suden poistamista elävien kirjoista nopeasti ja tehokkaasti.

Mutta kuoleminen ei opeta mitään sudelle eikä susipopulaatiolle. Sen lajitoverit jatkavat siedättymistä ihmiseen ja tämän omaisuuteen. Niille ihmisestä ei näytä olevan haittaa. Lopulta ruoka otetaan helpoimmalla tavalla ja ihmistä ei väistetä, koska tästä ei ole vaaraa. Koiran voi hakea vaikka pihasta.

Suurin osa metsästämisestä on tyhjän pyytämistä.

Ratkaisu on luoda Suomeen susien metsästämisen kulttuuri. Oikean metsästämisen.

Suurin osa metsästämisestä on tyhjän pyytämistä. Mitä haasteellisemmasta riistasta on kyse, sitä enemmän on tyhjiä päiviä. Kun mennään arvostetuimpaan mahdolliseen saaliiseen, karhuun, metsästystilanne päättyy lähes aina karhun selviytymiseen.

Juuri tämän vuoksi karhu on yksi tarkimmin ihmistä karttavista eläimistämme. Se tietää ihmisen ja koiran kohtaamisen vaarat. Siellä missä karhua metsästetään, jokainen yksilö kohtaa jossain vaiheessa ihmisen yrityksen saada se saaliiksi. Yleensä karhu selviää ehjin nahoin ja karttaa ihmistä entistä huolellisemmin.

Sudelle olisi luotava samanlainen metsästyskulttuuri. Maailmalla on koirarotuja joilla suden metsästäminen on mahdollista. Lainsäädännöllä pyynti olisi tehtävä riittävän vaikeaksi jotta tyhjän pyytämistä, siis susipopulaation kouluttamista, riittää.

Tällaisen metsästyskulttuurin syntymisellä olisi mullistava vaikutus myös suomalaisten susisuhteeseen. Sudesta tulisi arvokas. Metsästäjille se muuttuisi kunnioitetuksi riistaksi.

Nyt se on eläintensuojelijoiden suojeluksessa oleva viheliäinen koirantappaja.

Tästä kulttuurin muutoksesta hyötyisivät kaikki. Myös sudet. Niiden määrää voidaan kasvattaa nykyisestä ja kannan antaa levitä laajemmalle, kun konfliktit ihmisen kanssa vähenevät. Susi muuttuisi metsiemme vaitonaiseksi kulkijaksi, joka ei kuohuta tunteita eikä päädy yleisen pahan olon syntipukiksi.

Karhu sai Suomessa lainsuojan vasta 1990-luvun alussa. Sitä ennen se nähtiin laissa lähinnä haittaeläimenä, jonka sai ampua pois hyvin väljin ehdoin.

Kuka oikea metsästäjä katselee salapyyntiä tai myrkkysyöttien levittämistä metsään, jos hän pyrkii saamaan saman eläimen laillisilla keinoilla?

Kun karhukanta alkoi kasvaa, tuli lisää karhunmetsästäjiä ja sen arvo saaliina nousi. Tämä vaikutti siihen, että salametsästäminen haaskoilla ja tappamiset kevätkaudella alkoivat herättää metsästäjissä närää. Pohjoisessa juuri metsästäjät ovat olleet laittamassa stoppia karhujen laittomille kevättappamisille kelkkojen avulla. Sen puuhastelijat olivat tiedossa kyläkunnilla ja viesti heille oli selvä: lopettakaa.

Samoin käy suden kanssa jos se nostetaan halutuksi saaliiksi. Kuka oikea metsästäjä katselee salapyyntiä tai myrkkysyöttien levittämistä metsään, jos hän pyrkii saamaan saman eläimen laillisilla keinoilla?

Ikävä kyllä suurpetoihin suhtautumisessa ollaan menossa kaavailemastani tavasta eri suuntaan. Karhunmetsästyksen vastustajat ovat tekemässä luontomme upeimmalle eläimelle sen oman nimen mukaisen palveluksen. Jos karhunmetsästys saadaan valituksilla pysäytettyä Suomen eteläpuoliskolta, kunnioitetusta kansalliseläimestä tulee vihattu roskapönttöjen tonkija – eikä siihen mene edes kauan.

Tuomo Pirttimaa

Kirjoittaja on kirjailija, joka syö punaista lihaa mutta ei koskaan osta sitä.

Jaa.
Exit mobile version