Hoidettavaa vanhusta ei saa erottaa omaisistaan. Asiaan puuttui jopa apulaisoikeusasiamies. Potilaiden ja vanhusten siirtely jatkuu silti, Järvi kirjoittaa.
Mistä ikäpolveni suomalaiset keskustelevat kyyneleet silmissä: vanhempiensa ja ystäviensä sijoittamisesta kaukaisiin hoitolaitoksiin. Joihinkin niistä pääsee käytännössä vain henkilöautolla.
No – omaistaan ja läheistään voi sentään tavata, jos sattuu olemaan vaikkapa työikäinen auton omistaja, mutta miten käy esimerkiksi hoidettavan vanhuksen puolison, jolla ei ole autoa?
Hoidettava vanhus tai potilas voidaan surutta sijoittaa minne vain valtavalla hyvinvointialueella.
Asun Salossa, pikkukaupungissa Varsinais-Suomen hyvinvointialueella. Hyvinvointialueemme, Varha, kattaa maantieteellisesti laajan alueen ja 27 kuntaa. Maaseudulla ympärivuorokautisen palveluasumisen yksikköjä on pikkuhiljaa lakkautettu kiihtyvään tahtiin. Toisaalta alueen kasvukeskuksissakaan ei ole riittävästi hoivapaikkoja. Ilmiö on tuttu muuallakin maassa.
Nykyään hyvinvointialueen päätöksellä hoidettava vanhus tai potilas voidaan surutta sijoittaa koko valtavan Varhan alueelle. Huonokuntoinen vanhus voi päätyä esimerkiksi Salosta Uuteenkaupunkiin, jonne ajomatka henkilöautolla yhteen suuntaan on tunti ja neljäkymmentä minuuttia. Bussilla kaksi tuntia.
Sitten menee päivä tai pari, ja joku toinen potilas päätyy puolestaan Uudestakaupungista Saloon, koska sieltä vapautuikin juuri paikka.
Soten ”leveät hartiat” näyttävät tarkoittavan päätöksenteon siirtymistä kauemmaksi siitä paikasta, jossa ihmiset elävät.
Jos kysyt, mikä järki tässä on, niin järjestelmän näkökulmasta kaikki on hyvin. Hyvinvointialueiden viestintä keskittyy managerikielellä kertomaan, miten palvelut kehittyvät, skaalautuvat ja yhdenvertaistuvat.
Kun soteuudistusta leivottiin kasaan, käytettiin paljon termiä ”leveämmät hartiat”. Sillä tarkoitettiin, että kun hallinto keskitetään suuriin hyvinvointialueisiin, voimavarat voidaan jakaa järkevästi ja tehokkaammin kuin ennen.
Käytännössä ”leveät hartiat” näyttävät kuitenkin tarkoittavan päätöksenteon siirtymistä kauemmaksi siitä paikasta, jossa ihmiset elävät. Hämärtyy, että päätöksen kohteena oleva ”asiakas” tarkoittaa oikeasti ihmistä.
Jopa eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin on puuttunut vanhusten laitoshoivan sijoituksiin. Apulaisoikeusasiamies totesi joulukuussa 2025, että hyvinvointialue ei toiminut lain mukaan tapauksessa, joka koski sokean muistisairaan vanhuksen sijoittamista vastoin potilaan tahtoa ja hoitavan geriatrin suositusta. Hyvinvointialue oli useaan otteeseen tarjonnut ympärivuorokautista asumispalvelua laitoksessa, jonka huoneessa ei ollut vessaa eikä pesumahdollisuutta, ja paikka oli vailla julkisia liikenneyhteyksiä.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan viranomaiset eivät saa puuttua yksityis- ja perhe-elämää koskevan oikeuden käyttämiseen. Toisaalta on toki niin, että sosiaalihuollon asiakkailla ei ole ehdotonta subjektiivista oikeutta saada palvelua tietystä hoivayksiköstä.
Näitä seikkoja apulaisoikeusasiamies siis punnitsi ja totesi, että hyvinvointialue ei ollut toiminut oikein. Vanhuksella on oikeus hyvitykseen, joka voi olla enimmillään taloudellinen korvaus tai vähimmillään anteeksipyyntö.
Kyse ei ole vain vanhuksista, samaa kohtelua kokevat myös muut potilaat tai vammaiset.
Kanteleminen on kuitenkin vaivalloinen ja osaamista vaativa tie hakea oikeudenmukaisuutta. Toisinaan epäkohtia puidaan myös tiedotusvälineissä. Silti korvessa huutavan ääni usein hukkuu. Eikä kyse ole vain vanhuksien ihmisoikeuksista; samaa kohtelua kokevat myös vammaiset.
Myös esimerkiksi sairaskohtauksesta tai leikkauksesta toipuvia potilaita ohjataan kotikunnan ulkopuolelle kuntoutumista tukevaan lyhytaikaiseen hoitoon.
Olen haastatellut asiantuntijoita muun muassa vanhusasiavaltuutetun toimistosta sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Hoidettavien siirtely -ilmiö tunnistetaan, eikä kyse ole selvästikään yksittäistapauksista. Mitään systemaattista seurantaa näistä vanhusväestön ”pakkosiirroista” ei Suomessa silti tehdä.
On varmaan aika ryhtyä tekemään.
Meillä viranomaiset tietävät tarkalleen esimerkiksi, minne huostaanotetut lapset ja nuoret on sijoitettu. Hyvinvointialueilla tilastoidaan tarkasti jonotusajat eri palveluihin. Miksi ei ryhdyttäisi seuraamaan, kuinka usein vanhukset ja muut ympärivuorokautista asumispalvelua tarvitsevat sijoitetaan kotikunnan ulkopuolelle?
Vai toisivatko tilastot esille jotain sellaista vanhusten ihmisoikeuksien toteutumisesta, jota ei halutakaan tietää?
Ulla Järvi
Kirjoittajan oma äiti asui viimeiset vuotensa kotikunnassaan laitoksissa, joiden nimet olivat sentään vielä ymmärrettäviä, kuten palvelutalo ja vanhainkoti.
